| Voidaanko tasavertaiset kirjastopalvelut turvata tulevaisuudessakin?
1. JOHDANTO
2. MITÄ PALVELUJA KIRJASTO TÄNÄ PÄIVÄNÄ VOI TARJOTA
2.1.PALVELUNTARJONTAAN LIITTYVÄÄ PROBLEMATIIKKAA
2.2. MITKÄ EDELLÄ MAINITUISTA PALVELUISTA TULISI OLLA SAATAVILLA KAIKISSA KIRJASTOISSA?
3. MUITA TASA-ARVOISTEN KIRJASTOPALVELUJEN PERUSEDELLYTYKSIÄ
3.1. KIRJASTOPALVELUJEN TASAVERTAISUUTEEN LIITTYVIÄ ONGELMIA
3.2. HENKILÖKUNTAAN LIITTYVIÄ ONGELMIA
4. MILLAINEN ON KIRJASTON TULEVAISUUS?
4.1. Nykyinen malli
4.3. Alueellinen kirjastolaitos
4.3.1. MITÄ ONGELMIA UUTEEN RATKAISUMALLIIN LIITTYY?
5. YHTEENVETOA
1. JOHDANTO:
Suomalaisen yleisen kirjastolaitoksen historia on pitkä ja kunniakas : ensimmäisen kirjaston, Vaasan lukukirjaston syntymästä tulee kuluneeksi 205 vuotta. Tänä aikana kirjasto on muuttunut paljon, ehkä kaikkein voimakkaimmin viimeisten kymmenen vuoden aikana. Vai onko sittenkään? Palvelut, joita kirjastoilta odotetaan, ovat monipuolistuneet ja lisääntyneet, mutta pyrimmekö täyttämään toiveet vanhojen kaavojen mukaan, jotka eivät välttämättä enää sovellu tähän päivään eivätkä pysty vastaamaan tämän hetken haasteisiin?
Kun yleinen kirjastolaitos syntyi ja kehittyi nykyiselleen, oli yhteiskunta pitkälti staattinen. Ihmiset syntyivät ja kuolivat samoilla seuduilla, paikalliset kirjastot - pienetkin - kykenivät vastaamaan oman alueensa kysyntään helpommin. Kirjastot palvelivat omaa pientä käyttäjäryhmäänsä ja yleinen kirjasto oli varsinkin pienillä paikkakunnilla ja maaseutumaisessa yhteisössä yleensä vain lukuharrastuksen tukija ja mahdollistaja. Opiskelu ja erikoistuneempi tiedonhankinta kohdistui hyvinkin pitkään ainoastaan yliopistokaupunkeihin ja opiskelupaikkakunnille ja sielläkin usein tieteellisiin ja erikoiskirjastoihin.
Kirjastoverkkoa ei juurikaan tunnettu, jollei sellaiseksi ajatella sitä, että hyvin varhaisessa vaiheessa oli jokaisessa kunnassa oltava oma yleinen kirjasto. Kokoelmatyötä kuitenkin tehtiin jokaisessa yksikössä erikseen eikä tarvetta alueelliseen työnjakoon tai profiloitumiseen juurikaan ollut.
Kirjastojen tarjonta alkoi monipuolistua 1950-60 -luvuilla, jolloin perinteisen kirjan ja lehden rinnalle tuli aluksi musiikkiaineistoa, myöhemmin 1980-90 -lukujen taitteessa videoita, kunnes lopulta 1990-luvulla koko perinteinen kirjastotarjonta ja -maailma tuntui mullistuvan. Tulivat tietoverkot, digitaalinen ja elektroninen aineisto eri muodoissaan. Muutamassa vuodessa lähes kaikki Suomen yleiset kirjastot siirtyivät atk-pohjaiseen lainauksenvalvontaan, hankkivat internet-yhteydet henkilökunnalle ja asiakkaille. Kirjastojen yhteistyö pääsi todella käyntiin, kun perustettiin Tiedon talo - myöhemmin Syke ja Kirjastot.fi –palvelut, jotka mahdollistivat todellisen verkottumisen ja yhteistyön alkamisen. Myös yksittäiset kirjastot tuottivat omia aineistotietokantojaan verkkojen kautta käytettäväksi ja myös omia tietovarantojaan verkkoon, kaikkien saataville.
Kokoelmayhteistyö on lisääntynyt ja joitakin julkisin varoin tuotettuja, muuten maksullisia tietokantoja, on jo saatu kaikkien kirjastojen käyttöön valtiovallan tuella, mutta käytännön kirjastotyötä tehdään usein pitkälti vanhan kaavan mukaan. Näin tehdään siitä huolimatta, vaikka voimassa oleva kirjastolaki (Nro 904/1998) mahdollistaa kuntien välisen laajemman kirjastoyhteistyön paitsi kokoelmien, myös kirjastohenkilöstön suhteen. Tätä mahdollisuutta on kuitenkin vielä suhteellisen vähän käytetty hyväksi. Samaan aikaan ollaan huolissaan sekä kirjastojen palveluntarjonnan että pätevän henkilöstön saamisesta kaikkiin kirjastoihin.
Kirjastolaitos koko väestön tasavertaisesti saavutettavana palveluna alkaa olla uhanalainen. On paljon kuntia, jotka eivät voi tai halua tarjota kirjastolleen riittäviä resursseja - ei henkilöstön, aineiston eikä tilojen suhteen. Osa kirjastoista kykenee taas hyvin vastaamaan palveluvaatimuksiin ainakin rahallisten resurssiensa suhteen. Mutta mikä on tulevaisuus?
Koko kunta-alalla vallitseva pelko palvelujen näivettymisestä suurten ikäluokkien alkaessa jäädä eläkkeelle, on totta myös kirjastoalalla. Kun sen lisäksi alan palkkaus on huono eivätkä tehtävät pienissä yksiköissä vastaa koulutustason antamia valmiuksia, ei työpaikka kuntasektorilla houkuttele vastavalmistunutta kirjastoammattilaista.
Asiakaskunta asettaa kuitenkin nykypäivänä jokaiselle yleiselle kirjastolle aivan erilaiset palveluvaatimukset kuin aikaisemmin. Aikuisopiskelu, elinikäinen oppiminen ja etätyöskentely ja –opiskelu ovat tuoneet myös opiskelijan tiedontarpeineen jokaisen yleisen kirjaston asiakaskuntaan. Enää ei yhdellekään kirjastolle riitä se, että tarjotaan vain vapaa-ajan virikkeitä, vaikka näilläkin tietysti on aina oma osansa yleisen kirjaston palveluntarjonnassa.
Seuraavassa luon aluksi katsauksen siihen, mitä eri palvelumuotoja yksittäisessä kirjastossa tällä hetkellä on ja mitä siltä odotetaan. Samoin käyn lyhyesti läpi eri tallennemuotoja, joiden saatavuus olisi turvattava koko maan kattavasti, jos aiotaan säilyttää nykymuotoinen demokraattinen ja tasavahvuinen kirjastoverkko myös tulevaisuudessa. Tämän jälkeen tarkastelen nimenomaan pienten kirjastojen kannalta tasa-arvoisten kirjastopalvelujen kulmakiviä ja niihin liittyviä ongelmia. Samoin henkilökunnan määrään ja laatuun kohdistuvia vähimmäisvaatimuksia ja niiden ongelmia.
Lopuksi esitän tulevaisuusvision, miten tasavertaiset palvelut vastaisuudessakin voitaisiin järjestää. Osa ratkaisumalleista on epärealistisia joko yhteiskunnallisista tai ammatti-imagollisista syistä. Lopuksi keskityn uuteen ratkaisumalliin, jonka uskon olevan kehityskelpoinen tulevaisuuden kirjastostrategioita luotaessa ja pyrittäessä laadukkaaseen, koko maan kattavaan kirjastolaitokseen. Kirjastolain 2 §:n tavoite on niin tärkeä ja periaate niin hieno, että se tulisi voida tulevaisuudessakin säilyttää:
"Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen. Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisen ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä."
2. MITÄ PALVELUJA KIRJASTO TÄNÄ PÄIVÄNÄ VOI TARJOTA
Seuraavassa esitän lyhyesti yleisimmin suomalaisissa kirjastoissa tarjolla olevia palvelumuotoja. Luettelo ei pyri olemaan mitenkään kattava, koska palvelut kehittyvät ja monipuolistuvat koko ajan, samoin tallennemuodot. Lisää jo olemassa olevia tallenteita on tulossa ja uusia, joista vielä emme edes tarkemmin tiedä tai joita emme osaa kuvitella tänä päivänä, on mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös kehitteillä. Samanaikaisesti vanhoja tallennemuotoja jää pois käytöstä ja vanhoja palvelumuotoja automatisoidaan. Aineistotyyppijaottelussa käytän Jouni Juntumaan artikkelissaan :http://www.minedu.fi/opm/kulttuuri/kirjastot/perustietoa/seminaarit/kesakuu2002/juntumaa.doc) käyttämää jaottelua : kappaletallenteet ja digitaalinen aineisto.
2.1. PALVELUNTARJONTAAN LIITTYVÄÄ PROBLEMATIIKKAA
Palvelu- ja aineistontarjonta kytkeytyy olennaisilta osin moniin muihin kysymyksiin, joissa on toisinaan enemmän puutteita ja joiden puutteet näkyvät palveluntarjonnan heikkoutena, vaikka materiaalia olisikin monipuolisesti ja riittävästi. Helposti voisi näitä tuntematta päätyä tulokseen, että monipuolisin palveluntarjonta tulisi kyetä tarjoamaan suurimmissa yksiköissä ja mitä pienemmästä kirjastosta on kyse, sitä vähemmän erilaisia palvelu- ja tallennemuotoja tarvitaan.
Todellisuudessa kuitenkin nimenomaan pienillä paikkakunnilla kirjaston keskeinen asema korostuu. Siellä ei välttämättä ole kilpailevaa palveluntarjontaa (vrt. esim. videovuokraamot) ja matka lähimpään hyvin varustettuun kirjastoon voi olla joissakin tapauksissa hyvinkin pitkä ja usein myös kulkuyhteyksiltään hankala. Etä- ja aikuisopiskelu on kuitenkin tuonut potentiaalisen opiskelijan pienellekin paikkakunnalle, joten ei voida enää ehdottoman varmasti erotella tallennemuotoja tai palveluja, joita ei pienessä kirjastossa tarvitse olla.
Vaikka materiaalin tarjonta olisikin kunnossa, ei voida puhua palvelun tasosta, jos ei ole riittävästi henkilökuntaa tätä palvelua tarjoamassa tai jos kirjastoa ei henkilökunnan vähyyden vuoksi voida pitää avoinna kuin rajallisesti. Samoin puutteelliset tilat vaikeuttavat keskittynyttä tiedon hyväksikäyttöä.
2.2.MITKÄ EDELLÄ MAINITUISTA PALVELUISTA TULISI OLLA SAATAVILLA KAIKISSA KIRJASTOISSA?
Materiaalivalikoimasta on hyvin vaikea mennä sanomaan yleisluonteisesti, mitä kussakin tietyssä tai tietynkokoisessa kirjastossa tulisi olla saatavilla. Tähän vaikuttaa olennaisesti edellä mainittujen seikkojen lisäksi väestön muuttoliike ja sen mukana siirtyminen paikkakunnalta toiselle. Missään ei nykypäivänä voida luoda kirjastopalveluja, kuten ei muitakaan palveluja, staattiselle käyttäjäryhmälle. Toisaalta on ilman muuta selvää, että kaikkea ei millään pystytä hankkimaan edes suurimpiin yksiköihin, joten materiaalivalikoiman suhteen olisi ehdottomasti nykyistä enemmän uskallettava profiloitua yhteistyössä muiden läheisten kirjastojen kanssa. Näin turvattaisiin toimiva palvelutaso myös alueellisesti tarvitsematta aina turvautua koko valtakunnan käsittävään kirjastoverkkoon. Tällä tavalla palvelut voitaisiin myös nopeammin saattaa niitä tarvitseville.
Tietopalvelu edes jossain muodossa tulisi kyetä sisällyttämään jokaisen kirjaston palveluntarjontaan ja siihen tulisi myös uhrata voimavaroja joskus jopa muun toiminnan kustannuksella. Tietopalvelua tulisi myös rohkeasti osata ja uskaltaa viedä ulos kirjastosta. Täten saataisiin kirjastoissa oleva ammattitaito yleisesti tunnetummaksi ja myös kritisoitavaksi, joka on perusedellytys sille, että palvelu voi kehittyä (vrt. Jukka Pennanen: Ei imago synny näkymättömyydestä, Kirjastoseuran imago-työryhmä, http://www.kaapeli.fi/~fla/kirjastolehti/tapahtumat/pennanen.html).
Sen sijaan palveluja, joita kirjastot ovat joko kunnan talouden niukkuuden tai omien määrärahojensa turvaamiseksi joutuneet ottamaan hoidettavakseen (postipalvelut, kela-palvelut yms), olisi syytä ottaa käyttöön harkiten, koska ne eivät ainakaan vahvista alan ammatti-imagoa, päinvastoin saattavat toimia sitä vastaan ("kaatopaikka", johon voidaan kasata kaikki mahdolliset tehtävät, joita ei muuten pystytä hoitamaan tai joita joku muu ei halua hoitaa). Sanomattakin on selvää, että näitä tehtäviä ei missään kirjastossa kyetä hoitamaan ammattimaisesti ja niihin käytetty aika on poissa muusta, olennaisesti kirjastopalveluun käytettävästä ajasta. Jo korkealaatuisten kirjastopalvelujen tarjoamisessa on varmasti jokaiselle kirjastolle ja sen työntekijälle riittävästi haasteita.
Digitaalisesta aineistosta ainakin sellaiset tietokannat, jotka on tuotettu julkisin varoin, tulisi olla kaikkien kirjastojen ulottuvilla maksutta. Kirjastoja ei saisi ehdoin tahdoin erotella tällaisten palvelujen suhteen huonosti ja hyvin varustettuihin kirjastoihin. Myös muita keskeisiä ja kirjastojen käyttäjien kannalta hyödyllisiä tietokantoja (FinnELib) olisi saatava edullisemmin kirjastojen käyttöön. Alueelliset yhteishankkeet maakuntakirjastojen johdolla ovat näiden osalta olleetkin askel tähän suuntaan.
3. MUITA TASA-ARVOISTEN KIRJASTOPALVELUJEN PERUSEDELLYTYKSIÄ
Käyttäjien tarpeisiin vastaavan aineiston lisäksi on olemassa muita, ehkä jopa tärkeämpiä palvelumuotoja, jotka tulisi kyetä tarjoamaan kattavasti.
3.1. KIRJASTOPALVELUJEN TASAVERTAISUUTEEN LIITTYVIÄ ONGELMIA
Pyrittäessä luomaan kattavaa, kansalaisia tasavertaisesti palvelevaa kirjastoverkkoa, tulee väistämättä eteen myös ongelmia. Kaikki ei ratkea hyvällä tahdolla. Tosiasia on, että kuntien taloudellinen tilanne on hyvin vaihteleva. On paljon kuntia, joissa ei ole mahdollisuuksia osoittaa kirjastotoimelle sen tarvitsemia resursseja. Toisaalta on kuntia, joilla tämä mahdollisuus olisi, mutta joissa niitä ei syystä tai toisesta haluta kirjastolle osoittaa olkoonkin, että kirjastojen budjetit ovat vain häviävän pieni osa kuntien kokonaismenoista.
Kuntien on tänä päivänä toteutettava paljon erilaisia lakisääteisiä palveluja. Useasti näiden toteuttaminen nielee jo kaikki kunnan voimavarat, jos ne ylipäänsä edes näihin riittävät. Valtiolta ei myöskään voi odottaa merkittävää lisätukea kuntiin, koska ylimääräistä rahaa ei sielläkään ole. Kirjastokin on toki lakisääteinen palvelu, peruspalveluksi luokiteltava, mutta sen toiminnallista tasoa ei laissa ole määritelty, kuten monissa muissa lakisääteisissä palveluissa. Auttaisiko kirjastojen tilannetta, jos kirjastopalveluille asetettaisiin minimitaso, joka jokaisessa kunnassa olisi toteutettava valtionosuuden ehtona? Tällä hetkellä laki säätää tällaiset vaatimukset vain kirjastotoimesta vastaavan henkilön koulutuksesta ja koko henkilökunnan koulutustasosta suhteessa siihen henkilöstöön, jolla ei ole alan koulutusta (2/3).
Auttaisiko kirjastojen tilannetta, jos kirjastoille asetettaisiin esimerkiksi viikoittaiset aukioloaikavaatimukset, henkilökunnan määrällisiä vaatimuksia suhteutettuna aukioloaikoihin ja mahdollisesti minimiuutuushankinnan määrä? Kirjastojen tulisi voida toteuttaa vaadittava palvelutaso myös yhteistyössä (esim. kuntien yhdessä palkkaama henkilöstö, joka olisi useamman kirjaston käytettävissä.), jotta merkittäviltä lisäkustannuksilta säästyttäisiin. Jos palvelun minimitasoa ei voida lakiin ottaa, olisi kirjastojen osattava liittyä muihin kunnallisiin palveluntarjoajiin ja hankkia niihin suunnatusta rahoituksesta osansa tekemällä yhteistyötä ja tarjoamalla räätälöityjä palveluja juuri näille, kuten Anneli Äyräs toteaa Kirjastolehdelle antamassaan haastattelussa (Maisa Lovio: Kirjastojen valtionosuus- pieniä remontteja valmistellaan, Kirjastolehti 8/01)
3.2. HENKILÖKUNTAAN LIITTYVIÄ ONGELMIA
Kunnan kirjastotoimesta vastaavan henkilön koulutuksellinen taso on säädetty kirjastoasetuksen 4§, 2.mom.:ssä ja 6 §, 2.mom:ssä (nro 1078/1998, valtioneuvoston asetuksella nro 513/13.6.2001 tehdyt muutokset) : Asetuksen 4 §, 2.mom:n mukaan "Kunnan kirjasto- ja tietopalveluista vastaavalta henkilöltä vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai (ammattikorkeakoulussa suoritetut) ammatilliset opinnot."
Kirjastoasetuksessa on laaja 6§ siirtymäsäännös, joka turvaa aikaisemmin pätevyytensä hankkineiden siirtymisen uusiin tehtäviin.
Se turvaa kirjastolaitoksesta vastaavan johtajan tehtäviin myös niiden henkilöiden kelpoisuuden säilymisen, jotka ennen vuotta 1998 ovat suorittaneet kirjastoalan korkeakoulututkinnon, johon sisältyvien kirjastoalan aineopintojen laajuus on alle 35 opintoviikkoa. Johtajan kelpoisuuden säilyttävät myös ne, joiden opinnot on aikanaan hyväksytty korkeakoulututkintoa vastaaviksi tutkinnoiksi(esim. opetusjaostossa kirjastotutkinnon ennen vuotta 1971) suorittaneet. (Kirjastoasetuksen 1078/1998, 6. §, 2. mom.: "Jos virkaan tai työsuhteeseen on tämän asetuksen voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten mukaan vaadittu korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot, henkilö, joka täyttää nämä kelpoisuusvaatimukset, on edelleen kelpoinen 4 §:n 2 momentissa mainitut kelpoisuusvaatimukset edellyttävään virkaan tai työsuhteeseen.")
Ainoastaan opistotasoinen kunnan koko kirjastolaitoksesta vastaava ei enää ole kelpoinen hakiessaan uutta koko kirjastolaitoksesta vastaavaa johtajan vakanssia, vaikka ei menetäkään kelpoisuuttaan nykyiseen tehtäväänsä. Työhönottaja päättää joka tapauksessa (asetuksen määräämissä puitteissa), minkä koulutuksen saanut halutaan kuhunkin tehtävään.
Käytännössä ylemmän korkeakoulututkinnon vaatimuksen täyttäminen on osoittautunut hyvin vaikeaksi erityisesti kaikkien pienimmissä ja vähävaraisimmissa kunnissa. Jonkin verran tämä vaatimus on lisännyt kuntien yhteistyötä, koska laki sallii, että kelpoisuusehdot voidaan täyttää myös yhteistyössä muiden kuntien kanssa. Käytännössä tämä on merkinnyt erityyppisiä ostopalveluja (esim. kirjastotoimenjohtajan palvelut on ostettu toiselta kunnalta).
Jatkossa tilanne ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä ainakaan tule helpottumaan. Kirjastoista on jäämässä lähivuosina paljon henkilökuntaa eläkkeelle ja alan palkkaus on pahasti jälkeenjäänyttä. Samoin työ pienissä yksiköissä ei vastaa koulutustason antamia valmiuksia eikä näin ollen riitä antamaan haasteita koulutetulle henkilökunnalle.
Koulutusvaatimukset tulisi kuitenkin säilyttää, koska vaikka koulutustaso ei ole palkkauksen peruste, antaa se kuitenkin ulkopuolisille tahoille kuvan, minkälaista tekemämme työ vaativuustasoltaan on. Liian usein kunnissa on vielä vallalla käsitys, että kirjastotyötä pystyy tekemään ja kirjastoa hoitamaan melkeinpä kuka tahansa. Jos koulutustasoa nyt alennetaan esiintyneiden vaikeuksien vuoksi, ei tämä ainakaan vahvista alan imagoa. Kyse ei myöskään ole pelkästään imagosta, koska tosiasia on, että tämän päivän ja huomisen kirjastoasiakas on yhä koulutetumpi. Jos kouluttamaton tai alhaisemmin koulutettu henkilökunta tarjoaa palveluja koulutetulle asiakkaalle, muodostuu uskottavuusongelma ja syntyy mielikuva pelkästä lainausautomaatiosta.
Jos kirjastohenkilöstö itse on ajamassa alan koulutusvaatimuksia alas, on meidän hyvin vaikea koskaan osoittaa ulkopuolisille työmme vaativuutta tai aitoa halua säilyttää tasavertaiset kirjastopalvelut kautta maan. Eri asia sitten on, onko koulutusvaatimukset kyettävä täyttämään – ja onko niitä edes järkevää täyttää - jokaisen kunnan tasolla erikseen vai laajempina yhteistyöliittyminä.
Seuraavassa ote Turun Sanomissa 9.12.2001 olleesta mielipidekirjoituksesta, jossa Turun Lyseon koulun rehtori Jari Rusanen ottaa kantaa oman alansa pätevyysvaatimuksiin ja niistä poikkeamiseen. Kirjoituksessa "Suutari pysyköön lestissään" käsitellään uutta lakisääteistä oppiainetta, terveystietoa, ja sen opettamiseen vaadittavaa pätevyyttä. Kun oppiaine tuli lakisääteiseksi, muutettiin lakia siten, että terveystiedon opettajalta ei yläasteella ja lukiossa enää vaaditakaan alan yliopisto-opintoja. Rusanen kirjoittaa:
"Säätäessään nämä uudet pätevyysvaatimukset valtiovalta osoitti asenteensa terveystietoon oppiaineena. Ja mikä pahinta, valtio näin ilmaisi väheksyvänsä koko sitä järjestelmää, joka tähän asti on taannut opetuksen tiedollisen tason riittävyyden peruskoulussa ja lukiossa. Vaikka kyseinen laki onkin voimassa vain vuoteen 2012 saakka - eli on eräänlainen siirtymäsäädös, on vaikeaa ymmärtää lainsäätäjän aivoitusta, että ”kelpoisia” terveystiedon opettajiksi ovat sitä yliopistossa opiskelleiden lisäksi myös kaikki yhteiskuntaopin, biologian, kotitalouden ja psykologian opettajat. Vaikka etenkin biologian pääaineopinnoilla olisikin riittävästi yhtymäkohtia terveysoppiin, puoskaroinnin vaara on nyt melkoinen. Tilanteen outous valkenee viimeistään silloin, kun pätevyyksiä ajatellaan toisinpäin. Miltä kuulostaisi, jos jumppamaikkoja nyt ryhdyttäisiin väittämään päteväksi esimerkiksi kotitaloutta opettamaan?
Näin ylpeästi ja omanarvontuntoisesti - joskin ihan kohtuudella - opettajat ajavat oman alansa uskottavuutta. Myös kirjastokentällä meidän tulisi herätä huomaamaan, miten tasavahvan ketjun jonkin lenkin heikentäminen voi murtaa koko ketjun. Korkeasti koulutettu kirjastotoimesta vastaava henkilö on tarpeen tänä päivänä kaikilla toiminnan tasoilla. Mutta näiden tasojen ei tarvitse välttämättä olla samoja kuin aikaisemmin eikä tämä ole edes järkevää, koska silloin koulutuksen suomia valmiuksia ei kyetä - ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia - hyödyntämään koko alan yhteiseksi eduksi. Kirjastotoimi on monella tapaa ollut uraauurtava tiennäyttäjä verkottumisessa ja yhteistyössä, miksei samaa yhteistyökykyä voitaisi hyödyntää myös henkilöstötasolla?
4. MILLAINEN ON KIRJASTON TULEVAISUUS? Seuraavassa esitän kaksi vaihtoehtoista mallia, millä keinoin tasavertaiset kirjastopalvelut kautta maan pystyttäisiin jatkossakin turvaamaan. Tilanne on tällä hetkellä vaikein pienissä kirjastoissa, joten ratkaisuvaihtoehto 2 on sellainen, jolla nimenomaan pienten kirjastojen tilannetta pystyttäisiin kohentamaan. Molemmista vaihtoehdoista tuodaan esille myös niihin liittyviä ongelmia ja yleistä vaikutusta alan kehitykseen kautta linjan. Vaihtoehto 4.2 on se malli, jolla toivoisin olevan tulevaisuutta, koska se onnistuessaan sekä parantaa kirjastoverkon toimivuutta että ottaa huomioon alalla vaadittavan koulutuspohjan. Myös pienten kirjastojen edelläkin jo esitetyt vaikeudet voitaisiin sen avulla ratkaista.
Tasavertaiset palvelut kautta maan siten, että jokaisessa kunnassa on oma kirjastolaitos, josta vastaa Kirjastoasetuksen 4 §:n 2.mom:n tai asetuksen siirtymäsäännöksen 6 §:n 3 momentin mukaisen kelpoisuuden omaava henkilö. Henkilöstöstä vähintään kahdelta kolmasosalta vaaditaan yliopisto- tai ammattikorkeakoulu-, opisto- (esim. vanhan merkonomitutkinnon kirjastolinja tai vastaava) tai ammatillinen perustutkinto (uusi merkonomitutkinto), johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 20 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot tai joka on suorittanut informaatio- ja kirjastopalvelualan ammattitutkinnon (uusi tutkinto).
Nykyisen mallin mukaan tasavertaisia palveluja tuskin kyetään koko maan kattavasti koskaan toteuttamaan. Alan kysyntä ylittää tarjonnan, kunnilla ei ole joko rahaa tai halua täyttää näitä vaatimuksia. Palkkaus on myös alalla huono, mikä seikka taas ei ole omiaan houkuttelemaan vastavalmistuneita työhön kuntasektorille varsinkin, kun muuallakin on työtä saatavilla. Myöskään työn tuomat haasteet alimmalla ruohonjuuritasolla eivät ole riittävät korkeasti koulutetulle kirjastonhoitajalle.
4.2. Alueellinen kirjastolaitos
Alueellisesti tai seutukunnallisesti voitaisiin perustaa yhteinen kirjastokimppa, joka toimisi kimpassa laajemmassa määrin kuin useimmat nykyiset kirjastokimpat.
Alueella voisi muutenkin olla yksi ns. keskuskirjasto, joka toimisi keskitettynä palveluntarjoajana. Sen tukena puolestaan toimisi jo nyt hyvin toimiva maakuntakirjastoverkko. Maakuntakirjaston rooli on kuitenkin erilainen kuin seudullisen keskuskirjaston. Maakuntakirjastoa tarvitaan alueellisen strategian kehittäjän, koordinoijana ja kouluttajana sekä päätettäessä suurista valtakunnallisista linjauksista. Seudullinen keskuskirjasto toimisi ruohonjuuritason keskitettynä palveluntarjoajana sekä aineiston että henkilöstön suhteen. Siellä voisi toimia henkilöstöä, jonka toimialaan koko seutukunta kuuluisi esim. seuraavien palvelujen osalta:
Tällä tavalla toiminnat voisivat tehostua ja pitkällä tähtäimellä saataisiin varmasti aikaan myös kustannussäästöjä, kun turhaa päällekkäistyötä karsittaisiin. Samalla ala tulisi paremmin esille sekä omalla alueella että valtakunnallisesti kun tietyt ihmiset voisivat päätoimisesti hoitaa kehittämis- ja markkinointitehtäviä.
Myös alan palkkaus voisi tämän mallin avulla pikku hiljaa kohentua, koska henkilöille, jotka hoitaisivat useamman kunnan yhteisiä asioita eli joiden vastuualue kasvaisi ja myös alaisten määrä lisääntyisi, olisi ilman muuta maksettava myös lisää palkkaa yhteisten asioiden hoidosta ja vaativammasta toimenkuvasta. Kun maksajana olisi useampia kuntia yhdessä, eivät palkkausmenot rasittaisi samalla tavalla yksittäisen kunnan budjetteja ja toisaalta rationalisoinnilla saataisiin muualla mahdollisesti vastaavia säästöjä. (esim. aineistojen yhteishankinnat, yhteiset ohjelmat, hallintokulut, lisenssit).
Myös muu henkilökunta kuin kirjastonjohtaja/-johtajat voisi erikoistua koko seutukunnan hyväksi ja antaa täten oman erikoisosaamisensa laajemman väestöpohjan käyttöön. Miksi kirjastoalalla ei esim. koulun mallin mukaan ( "haetaan alkuopetukseen erikoistunutta opettajaa") voitaisikin siirtyä hakemaan esim. "kirjavinkkauksesta kiinnostunutta kirjastovirkailijaa", "sarjakuvien erikoisasiantuntijaa" tai vaikka "it-osaajaa" sen sijaan, että haetaan vain yleisluonteisesti pelkästään kirjastovirkailijaa tai kirjastonhoitajaa?
Näin syntyvien toiminnallisten rationalisointien seurauksena saataisiin aikaan säästöjä, joilla itse fyysisiin kirjastopisteisiin voitaisiin palkata lisää suorittavaa henkilökuntaa, jotta kaikissa kunnissa oli kirjastotila, joka olisi avoinna riittävästi ja jossa olisi riittävästi työntekijöitä (esim. minimi: kaikki pääkirjastot avoinna viitenä päivänä viikossa, vähintään 25 t/viikko ja jokaisessa kunnassa tulisi olla vähintään kaksi kirjastotyöntekijää vastaamassa aukioloajoista). Tällainen minimitaso voisi olla tarpeellinen nimenomaan kaikkein pienimmissä kirjastoissa siksi, että vain tarjoamalla kunnolliset aukioloajat voidaan niiden statusta nostaa. Tosiasiahan on, että myös niiden asukkaista valtaosa on päivisin työssä - ehkä muilla paikkakunnillakin - ja hekin tarvitsevat kirjastopalveluja silloin, kun heillä on aikaa käyttää niitä.
Aukioloaikojen tulisi myös olla riittävät ja riittävän säännölliset, jotta ihmiset oppisivat ne muistamaan. Muussa tapauksessa he todennäköisesti siirtyvät käyttämään muiden kuntien kirjastopalveluita. Tämä taas on omiaan näivettämään koko maan kattavaa kirjastolaitosta ja myös kirjastosta syntyvää yleiskuvaa, jolloin se toimii - ei vain pienten kirjastojen - vaan koko ammatillisen kentän kannalta epäedulliseen suuntaan.
Tilanteet, joissa asiakas haluaa itse selata lisensoitua tietokantaa, voisi hoitaa esim. niin, että tietokantoihin olisi esim. päivittäin vaihtuvat salasanat, jotka silloin voitaisiin päivän ajaksi luovuttaa asiakkaan käyttöön vaikka pientä rahallista korvausta vastaan.
Asiakkaat tuskin kokisivat palvelujen heikentymisenä sitä, että heidän vaativammat tietopalvelukysymyksensä ohjattaisiin alueelliseen tietopalveluyksikköön. Ehkä tämä voisi jopa päinvastoin vahvistaa tietopalvelun uskottavuutta, kun asiakas näkee, että vastausta ei välttämättä kyetäkään antamaan välittömästi, vaan selvittäminen on aikaa ja keskittymistä vaativa tehtävä. Varsinkin korkeasti koulutetulle henkilökunnalle tämäntyyppinen malli voisi olla mielekkäämpi, haastavampi ja houkuttelevampi kuin nykyinen käytäntö, jossa suuri osa työaikaa kuluu tehtäviin, jotka voisi tehokkaasti ja aivan yhtä hyvin tehdä myös vähemmällä peruskoulutuksella. Myös kirjastonkäyttäjä huomaisi näin ehkä paremmin, että joka tasolla vaaditaan joissakin tehtävissä henkilökuntaa, jolla on riittävä koulutus.
Kirjasto voisi tällä tavoin lisätä painoarvoaan myös kunnallisessa "budjettitaistossa". Jos kirjastotoimesta luottamushenkilötasolla vastaisi esim. alueen/seutukunnan yhteinen lautakunta, jossa olisi edustus kaikista kunnista, olisi se kooltaan suurempana jo tavoiteltava luottamushenkilötoimi varsinkin, kun siellä päätettäisiin myös huomattavasti suuremmista määrärahoista ja laajakantoisesti yhteisistä asioista. Näin kirjastopalvelujen status kuntasektorilla voisi kohentua.
4.2.1. MITÄ ONGELMIA UUTEEN RATKAISUMALLIIN LIITTYY?
Alkuvaiheessa alueellista kirjastokimppaa tai -ryhmittymää luotaessa kustannukset varmasti ainakin väliaikaisesti hiukan nousisivat. Pitkällä tähtäimellä tämä voi tasoittua, mutta ovatko kuntien päättäjät valmiit panostamaan kirjastopalveluihin tässä tilanteessa? Olisiko tähän ratkaisuna jonkinlainen pieni palkitseva tuki tai starttiraha valtiolta?
Kuntien saattaa myös olla vaikea tehdä sopuisaa yhteistyötä. Vanhat naapurikateudet ja ennakkoluulot tulisi voida unohtaa ja lähteä rohkeasti kokeilemaan uutta. Kuntien päättäjät tulisi saada huomaamaan tästä alueelle koituva mainosarvo ja sen avulla laajempikin hyöty alueelle. Kaiken kaikkiaan ennakkoluulottomuutta tarvittaisiin ja hyödyn siitä saisivat varmasti sekä alueen kunnat että kirjastotoimi niin alueellisesti kuin valtakunnallisestikin.
5. YHTEENVETOA
Kirjastotyö on voimakkaasti muuttunut ja edelleen muuttumassa. Perinteinen lainaustoiminta säilyy, mutta tietopalvelun tarve ja osuus kasvaa. Näin myös pienimmissä kirjastoissa, jotka aikaisemmin - lähinnä tarvittavien työkalujen puutteessa - turvautuivat näissä kysymyksissä isompiin kirjastoihin tai ohjasivat asiakkaan suoraan näihin. Nyt, kun monet tietopalvelua helpottavat työvälineet ovat myös pienimpien kirjastojen ulottuvilla, on tietopalvelu tullut voimakkaasti myös osaksi pienten kirjastojen arkipäivää.
Lisääntyvä tietopalvelu vie aikaa ja resursseja ja myös vaatii henkilökunnalta paljon. Sekä koulutuspohjan että täydennyskoulutuksen tulee olla kunnossa ja ajan tasalla. Toisaalta työ on haastavaa ja siinä on mahdollisuus koko ajan uudistua. Haasteellisimmillaan kirjastotyö vastaa tänä päivänä modernia tietotyötä.
Tähän on olemassa erilaisia ratkaisumalleja. Voidaan olla optimistisia ja yrittää pitää yllä nykyistä mallia, jossa lähes kaikki yksittäiset kunnat pitävät yllä omia kirjastojaan. Tämän mallin mukaan kirjastot - kuten kunnatkin - ovat taloudellisesti itsenäisiä yksikköjä ja toisiin tukeudutaan lähinnä yhteistyötä tekemällä. Onko tämä malli sitten tulevaisuudessa mahdollinen? Se voi tulla kyseenalaiseksi jopa kuntatasolla. Toistuvasti esitetään valtionhallinnon taholta mielipiteitä, että kuntia on Suomessa liikaa. Jonain päivänä ainakin suurimmissa talousvaikeuksissa olevat kunnat mahdollisesti joutuvat liittymään yhteen, suurimmiksi yksiköiksi. Silloin kirjastot seuraavat ajopuuna perässä eikä niillä ole juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa oman toimintansa tasoon ja laatuun uusia toimintamalleja luotaessa.
Varsinkin kirjastotoimesta vastaavan henkilön pätevyysvaatimukset omaavia henkilöitä tulee jatkossa olemaan yhä vaikeampi saada kaikkein pienimpiin ja syrjäisimpiin kunnankirjastoihin. Toisaalta ei ole mitään perustetta tänä päivänä laskea pätevyysvaatimuksia, koska työympäristö vaatii aina erikoistuneempia ja osaavampia ammattilaisia. Korkeatasoisia kirjastopalveluita ei pystytä järjestämään ilman tarpeeksi koulutettua henkilökuntaa.
Alueellinen kirjastotyö voisi olla vastaus edellä esitettyihin ongelmiin. Siinä kirjastot voisivat omien tarpeidensa mukaan liittyä suuremmiksi yhteisöiksi. Yhteistyöllä voitaisiin pienimpiinkin yksiköihin saada erikoisosaamista ja henkilöstö voisi keskittyä omiin vahvuusalueisiinsa ja tuoda omat taitonsa laajemman yhteisön hyväksi. Näin työ säilyisi haasteellisena ja palkkauskin voisi kohentua, koska kohderyhmän laajetessa esim. alueelliseksi kirjastokimpaksi tai seutukunnalliseksi kirjastolaitokseksi, olisi myös kohtuullista, että palkkataso samalla nousisi.
Tässä mallissa voisi myös kirjaston status nousta luottamushenkilöiden silmissä, jos esim. perustettaisiin monen kunnan yhteisiä kirjastolautakuntia, jotka hallinnoisivat koko alueen budjettia. Tällöin kirjastopalveluiden painoarvo suhteessa muihin palveluihin nousisi, kun päätettävät asiat koskettaisivat laajempia yhteisöjä ja hallinnoitavat määrärahatkin olisivat suuremmat.
Kaikkein tärkeintä yhteistyössä luonnollisesti olisi se, että tämän avulla tasavertaiset kirjastopalvelut pystyttäisiin kattavasti kautta maan myös tulevaisuudessa säilyttämään. Se on niin tärkeä demokraattinen perusoikeus, että kannattaa tehdä työtä asian puolesta. Niin kauan kuin kirjastot ovat omasta halustaan lisäämässä yhteistyötä, ne voivat myös esittää toiveita, miten asiat käytännössä hoidettaisiin. Jos yhteistyö tulee pakosta kuntaliitosten vaikutuksesta tai kuntien johdon vaatimuksesta, eivät kirjaston vaikutusmahdollisuudet enää ole suuren suuret.
Muodostuipa kirjastojen tulevaisuus minkä mallin mukaan tahansa, olisi useille kirjastoille varmasti apua tietyistä palvelun minimitasovaatimuksista. Tällä hetkellä laissa varmistetaan vain kirjastotoimesta vastaavan henkilön koulutustaso ja koko henkilöstön ammattiosaamisen minimitaso. Kirjastoille saattaisi olla apua esim. uudistuvan aineiston määrällisestä tasosta, välineistön tasosta ja tilojen tasosta esitetyistä perusehdoista. Silläkin riskillä, että osa kunnista toteuttaisi vain tämän minimin eikä yhtään enempää. Sekin olisi kuitenkin varmasti parempi kuin nykyinen tilanne, jossa osa kunnista ei tarjoa kirjastopalveluilleen oikeastaan tasoa lainkaan.
Tasovaatimuksiin sisältyy tietenkin myös toinen puoli. Tällöin kuntien itsenäinen päätösvalta supistuisi ratkaisevasti, mikä taas ei ole omiaan tukemaan nykyistä suuntausta, jossa kunnat ovat pitkälti itsellisiä palvelujentarjoajia. Kirjastotoimelle se voisi puolestaan tarjota perusselkärangan, johon olisi helpompi tukeutua ja jolle voisi perustaa omaan ympäristöön parhaiten toimivan kehitysyhteistyön.
24.01.2002 |