Omia kertomuksia

Aurassa 22.9.1997

Hyvä Juha Honkanen Vuorenmaa

Kiitos siitä, kun sain käydä äitini lapsuuden kodin mailla ja tutustua teihin ja kiitos myöskin kahvituksesta.

Ennen kun äitini kohtaloita alan selostamaan on lyhyesti kerrottava Auran pitäjän syntyhistoria ja oheen isäni sukujuuret, johon tietysti äitini Emma Josefiina Knuutila liittyy.

Auran pitäjä muodostui kahdesta pitäjästä, joista otettiin osia eli kyliä. Liitokset tapahtuivat v. 1917, juhlavuosi Suomelle ja Auralle. Aura sai Liedon pitäjästä Prunkkalan kappeliseurakunnan kirkon, rakennettu 1804, ja tietysti maa-alueita asukkaineen. 4 kylää Pöytyän pitäjästä, Kuuskoski, jossa samanniminen kartano, Hypöinen, Viilala ja Lahto. Lahto olikin Pöytyän ja Liedon rajakylä. Kylä, jossa Anttila, syntymäkotini sijaitsee.

Anttilan tila oli suvulla n. vuodesta 1659. Kalle Klemetin poika Anttilan isäntä vuodesta 1701. Alkuaan Liedon Viikan ratsumies haudattu 1.1.1741. Viimeinen Anttilan suvun isäntä Matti Aleksanteri. Minun isäni poika ensimmäisestä avioliitosta. Anttilan isäntä vuoteen 1911. Perusti sahan Viilalan kylään, jossa oli silloin Auran rautatieasema . On vieläkin. Myi Anttilan vieraalle. Olin silloin jo syntynyt, 1910, talon vanhavaarin, Matti Juhonpoika Anttilan ja Emma Josefiinan poikana.

Kerron vielä kuitenkin kuinka isästäni tuli Anttilan isäntä. Isäni isä, Juho Juhonpoika, Anttilassa syntynyt. Vaimonsa oli tullut emännäksi Pitkäniityn Nokalta. (tämä Pitkäniityn kylä on naapurikylä silloisen Liedon puolella). Leena Matin tytär ja Juho Juhonpoika saivat 8 lasta, joista isäni oli tämä viimeinen., Matti Juhonpoika synt. 24.8.1848. Hänestä ei suoraan vielä tullut Anttilan isäntää, koska Antti Juhonpoika oli syntynyt kolmantena lapsena 24.3.1833. Hänestä tuli Anttilan isäntä vuosiksi 1858-1868. Antin puoliso 20.6. 1865 Edla Mariana Tuomaantytär syntyi 2.9.1834 Kokemäellä Rytsälän Rytsällä. Tuli Anttilaan Prunkkalasta 26.7.1865. (Vanhemmat omistivat Käetyn Sunin rusthollin. Suni niminen talo sijaitsee nykyisessä Aurassa). Kun tämä isäni veli Antti kuoli 6.1.1868 jäipä taloon nuori, hehkeä noin 40-vuotias leski. Isäni teki tempun menemällä naimisiin tuon Edla Mariana Tuomaantyttären kanssa 18.10.1870. Näin tuli Matti Juhonpojasta Anttilan isäntä vuosiksi 1870-1896. Tänä aikana heille syntyi 2 lasta. Ensimmäinen jo melkein vihiltä päästyä, aikaisemmin mainitsemani Matti Aleksander, joka perusti sahan.

Mutta jo ennen hänen syntymää astuu kuvaan Antin tytär, Edla Maria, Maija, joka on syntynyt 20.10.1870. Kuten huomaat kyllä tällaista menoa sanottiin siihen aikaan pakkonaimiseksi.

Minulla on Juhonpojan Matin, siis isäni ja Edla Marjaana Tuomaantyttären kauppakirjan jäljennös vuodelta 1896, jolla he myyvät ja luovuttavat Anttilan, kun Antin tytär avioituu. Hänellä, Edla Marialla, on tietysti myös talossa perintöosuus, mutta kauppahinnaksi jää 3000 mk. Samassa yhteydessä, jossa tehdään kauppakirja, laaditaan myös syytinki eli eläkekirja, joka on hyvin seikkaperäinen ja mielenkiintoinen. No niin elellään Anttilassa edelleen eläkeläisinä, isäni Matti ja Antin leski Edla Marjaana.

Tähän vielä selvennykseksi näiden uusien omistajien syntymä- ja kuolinajat: Edla Maria (Maija), syntyi Anttilassa 23.3.1866 (Anttila kuului silloin vielä Pöytyään), kuoli Aurassa 9.10.1954. Hänen miehensä vuodesta 1891, Henrik Otto Juhonpoika, myöhemmin Urpo, syntyi 7.10.1868 Liedossa, kuoli 27.9.1914 Pöytyällä (nykyinen Aura). Anttilan isäntä 1897-1901. Vuodesta 1901 Viilalan Urpon isäntä. !901 astui Anttilan isännän remmiin jo ennen mainitsemani minun isäni poika, Aleksanteri, joka selviää jo aikaisemmin selostamastani.

Edla Mariaana Tuomaantytär kuolee 13.2.1905. Tästä alkaakin toinen luku. Isäni Matti solmii jälleen avioliiton, leskirouva Emma Josefiina Larm´in kanssa, joka oli Vampulassa syntynyt 17.12.1863. Vanhempiensa kanssa Köyliöön muuttanut 13.6.1871. Muutti Pöytyälle 23.7.1902. Pöytyällä hänen toinen aviomiehensä Larm kuolee 11.8.1906.

Isäni Matti ja äitini Emma Josefiina vihitään Pöytyän kirkossa 25.7.1907. 9.12.1910 syntyy Toivo Johannes. Äitini sekä isäni selviää korkeasta iästään huolimatta kasvatuksestani kunnialla. Äitini poika toisesta avioliitosta kertoi, että minulle oli ajateltu eli ehdotettu , kuka ties, nimeksi Matti Johannesta, mutta hän sanoi, ei kun hän on Toivo Johannes. Kertoja oli Aarne Nikolai Larm. Olen itse päätellyt, olenko sittenkin ollut toivottu joululahja.

Aarne kertoi myös, että äitimme oli ankara kasvattaja ja että isäni oli hyväluontoisempi. Säästi hänetkin monelta selkäsaunalta, vaikka hän oli eri isän poika. Minä en muista äitiäni ankarana. Eräs tapaus, kun asuttiin välillä pienessä mökissä, jonka yhteydessä oli pieni kanala ( myöhemmin kerron syyt, miksi jouduttiin asumaan talon yhteydestä pois). Niin, tämä kanajuttu. Kun olin yksin kotona, lennättelin kanaa ja kävi niin, että kana muni nahkiaisia (nahkamunia). Äiti arvasi minun sitä kiusanneen. Torumista kumminkin sain, selkäsaunaa en muista. Olisiko isäni saanut sen estetyksi.

Aikaisin muistikuva äidistäni on, kun kävimme kaupassa ja tulimme kotiin. Tämä pieni mökki, Anttilan talosta katsottuna oli toisella puolla Aurajokea. Joki virtaa Auran kohdalla aika syvässä uomassa, joten ahde rantaan elikä sillalle on melko jyrkänlainen. Vuodenaika oli syksy, joten oli kuraista. Tie oli jäätynyt epätasaiseksi pienen pojan kulkea. Itkin ja kiukuttelin. Taisi olla vielä lisäksi liian suuret kengät jaloissa. Jostain sellaisesta joulupukista muistan äitini puhuneen, mutta minkäänlaisesta joululahjasta en muista mitään.

Siinä pienessä mökissä äitini leipoi mahdollisesti ruislimppua, mutta kun se epäonnistui, tuli vallan likilaskenutta sanottiin silloin. Oltiin ruokatalouden kanssa tarkkoja siihenkin aikaan. Ei haaskattu. Äitini paloitteli leivät. Teki uuden taikinan. No, kuinkas sitten kävi? Sitä ei tuo vanhentunut tietokoneeni polla säteile eikä muista. Lukija päätelköön itse.

Nyt tässä välillä kerron, minkä edellä lupasin. Syyt, miksi tuohon pieneen mökkiin jouduttiin. Ihan faktatietoa siihen en löydä enkä muista. Mutta kaksi päätelmää minulla on, jotka voivat asiaan liittyä. Toinen yleensäkin pääteltyyn naisväen riitelyyn. Toinen, jota pidän myös aika vahvana syynä: talon osti Laiho-niminen isäntä, jolla oli vankien kuljetus. Anttilassa oli kaksi vankityrmää. Vankeja muistan elävästi, niitä oli kahleissa pahimpia. Hilut käsistä killui kinttuihin, sanottiin. Tulee mieleen vanha kuva Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Olisiko näillä vangeilla ollut joku vaikutus talosta pois muuttoon.

Minä en osannut 4-5-vuotiaana vankeja pelätä. Muistan yhdenkin tapauksen, kun ulkona rappujen vieressä lyötiin niittejä poikki. Vähennettiin, jos ei nyt kokonaan vapautettu raudoista. Mitään lukkoja en niissä raudoissa muista. Sepän pajassa niitä kuitenkin käytettiin. Kyllä oli ihmisarvo alimmillaan nykyaikaan verrattuna. Äitini kuoleman jälkeen tämä Laiho, isäntä, myi talon. Niin loppui vankihommakin. Olin aloittanut koulunkäynnin ja siirrytty asumaan jälleen talon yhteyteen.

Nyt palaan vielä äitini elämän aikaan tuossa pienessä mökissä Laihon ollessa talon isäntänä. Meidän eläkehomma hoidettiin talosta päin luulisin hyvin. Laiholla oli Vieno-niminen poika, joka toimitti muonaan kuuluvan maidon usein tähän mökkiin talosta joen yli. Joen yli oli kesäisin kaksi veden päällä kelluvaa hirsistä lauttaa, jotka talveksi kylänväen elikä kolmen talon talkoilla nostettiin kuivalle maalle. Lautta oli oikotie kävellen, kun talojen maita oli molemmin puolin jokea. Varsinainen ajosilta oli joen yläjuoksulla päin. Auran talojen maita kun on molemmin puolin jokea.

Tämän kirjeen mukana seuraa kartta, jonka painovuotta ei kartasta löydy. On painettu ainakin ennen uuden Turku-Tampereen tien (9) valmistumista. Uudessa sillassa on vuosiluku 1963. Todennäköistä on, että tie otettiin käyttöön samana vuonna.

Tästä kartasta tekemäni punaisen merkin ja mustalla painetun sanan LAHTO alapuolelta löytyvät Veräjänkorva ja Anttilan rakennusryhmät. Mattilan nimeä ei ole, mutta on kyllä merkitty mustana vanhan Tampereen ja Turuntien toiselle puolen aivan tien kylkeen. Nämä ja lisäksi kertomani pienen mökin sijainnin olen merkinnyt punaisella. Mökin tontti on erotettu Kivimäki-nimisestä tilasta.

Meidän siinä asuessa kolmisin, isäni rakensi kanala-puuvajayhdistelmän lisäksi. Lautamakasiinin, jossa oli vinttikerros, missä isä säilytti lehtikerppuja lammasta varten vaikka en lammasta muista. Saunavihtoja (vastoja) isäni myöskin teki ja säilytti niitä tämän makasiinin vinnillä.

Ennen meidän muuttoa siihen Anttilasta, tässä mökissä oli asuttu ties kuinka kauan. Eräs tapaus on jäänyt elävästi mieleeni. Tontilla oli myös maakellari. Kellariin oli pesiytynyt rottia. Isäni oli tehnyt rotanmällin eli loukun. Kerrankin oli jäänyt loukkuun kolme ihan mustaa rottaa. Olen jälkeen päin ihmetellyt mitä rotua nämä tällaiset negrut olivat. Ei olleet kovin suuria.

Mutta lopultakin pääasia mökistä, joka oli äitini kuolinmökki. Mökki oli tavallaan kaksiosainen, harjakattoinen. Harja suunnassa etelästä pohjoiseen. Eteläpäässä lautarakenteinen summittaisen arvioni mukaan 3×4 metriä oleva osa, joka toimi eteisenä. Ilman tuulikaappia se oli varsin hatara, makasiinimainen. Länteen päin oli ikkunakin sentään ja tietysti lattia. No kesällähän tätä torpan osaa voi käyttää työhuoneena, vaikkapa kankaan kutomiseen. Näin äitini tekikin viimeisenä elinvuotenaan. Työteliäs kun oli, liian myöhäiseen kylmään syksyyn. Vilustui ja tapasi kohtalonsa varsinkin minun kannalta liian aikaisin, 53-vuotiaana.

Tämän mökin pohjoinen puoli oli hirsistä rakennettu. Varmaankin kloppinurkkatyylinen, päältä pystylaudoitettu, maalaamaton. Päädyssä ikkuna pohjoiseen, toinen länteen kuten lautaosassakin. Tämä varsinainen lämmitettävä tupaosa ei ainakaan suurempi tätä lautaosaa ollut. Pihaan tultiin pohjoista suuntaa etelään, joten ikkunasta näki vieraiden tulon.

Luonnonmuodostukseltaan paikka oli ja tietysti on vieläkin viehättävä, vaikka on paljon muuttunut. Tilalle on rakennettu komea omakotitalo. Luonto on muodostunut eräänlaiseksi solaksi, kun tontin elinpihapiirin vierestä virtaa pieni puro muutamilta kohdin kalliossa. Mainiot lapsuuteni leikkipaikat. Muistelen lapsuuttani onnellisena, vaikka äitini kuoli 1916 ollessani n. 5-vuotias. Muistan olleeni juuri tällaisella kalliopurolla leikkimässä, vähän pois kotipiiristä. Minulle tultiin sanomaan, että äiti on kuollut. Kysyn, osaako 5-vuotias ottaa asian vakavasti? – – –

Paljon en haudalla oloja muista, mutta minulle on kerrottu, että äitini ensimmäisestä avioliitosta oleva poika Aku kuljetti hänet nelipyöräisillä vankkureilla, hevosen vetämillä, Prunkkalan kirkon hautausmaalle. Sinne silloin ennen Auran pitäjän muodostumista näiden neljän Pöytyän pitäjän kylän vainajat haudattiin. Siellä on muun muassa Kuuskosken kartanon sukuhauta.

No en tästä äidin aikaisesta osaa enempää tällä kertaa. Elämä isän kanssa tässä samaisessa mökissä jatkuu jonkin aikaa. Tähän vielä eräs muistikuva. Mattilan talo on toisella rannalla. Talon pojat huutelivat minulle: ”Sitten Toivo pääsee kouluun, kun kura kuivuu”. Näinhän se kävikin, kun olin isäni kanssa taas asumassa Anttilassa.

Vuonna 1919, kun Suomi oli itsenäinen, säädettiin laki, jota sanottiin oppivelvollisuuslaiksi. Kansankielellä koulupakoksi. Koulussa en ollut mikään välkky. Muu ei kiinnostanut kuin piirustus ja luonnonoppi, varsinkin linnut. Isä ei paljon pakotellut lukemaan. Myöhemmin sentään kiinnostuin käsitöistä. Iltapäivät menivät kelkka- ja suksimäessä Kansakoulu tuli käytyä isäni eläessä, keväällä 1925. Samana kesänä sairastui vuoteen omaksi. Kuoli 25.7.1925.

Aleksanteri toimitti minut renkipojaksi Iso-Mattila-nimiseen taloon, jossa palvelin runsaan kuusi vuotta melkein mahapalkalla, joka ei sentään huono ollut.. Täysi ylöspito. Polkupyöränkin sentään sain, vaikka rippikoulun vielä lainapyörällä kävinkin.

Noin 17-vuotiaana puhkesi umpisuoli. Se oli ensi kerta, kun jouduin sairaalaan Turkuun. Sairaus kesti noin sata päivää.. Leikkauspöydällä kaksi kertaa, kuolema lähellä. Hyvin sentään selvisin. Aloin urheilemaan harrastuksena työn ohella. Ennen kuin menin opiskelemaan Turun Taideyhdistyksen Piirustuskouluun olin siirtynyt toiseen taloon lähelle Auran asemaa maataloustöihin. Palkan edestä. Kieltolain (pirtu, viina) aikaan vuonna 1933 aloin opiskelun edellä mainitussa koulussa.

Meni vain yksi opiskeluvuosi, kun rahat loppuivat. Menin kesäkuun alussa 1934 töihin Auran nahkatehtaalle. Olin vuoden, syksyyn 1935. Säästin palkastani ja sain isäni minulle tallettaman rahan 24-vuotiaana käyttööni. Pääsin jatkamaan opintojani. Varsinaista taiteilijaa minusta ei tullut koskaan, vaikka saankin käyttää taiteilijan titteliä. Elätin itseni kyseisestä oppilaitoksesta päästyäni konepajoissa, joissa työn ääressä kouliinnuin alan ammattimieheksi.

Asuin Turussa 1935- joulukuun 12.1945. Sen jälkeen kävin vuodesta 1946 vuoteen 1952 Aurasta junalla metallimiehenä töissä Turussa. Valokuvaajaksi ammattimaisesti Aurassa vuodesta 1952 (Suomen olympialaiset). Toimin ammatissa vähän vajaa kaksikymmentäviisi vuotta. Yrittäjäeläkkeellä vuoden 1976 alusta.

Tähän olisi korkea aika tämä sepustelu lopettaa, vaikka eläkeajastakin, monesta muustakin olisi kerrottavaa, kun terveyteni on kohtalaisen hyvä. Siitä huolimatta, että leikkauspöytä on ollut allani neljä kertaa.

On Sinulle kunnioitettava saavutus, jos tämän jaksat ja pystyt lukemaan.

j.k.

Armeijassa palveluni jäi vähäiseksi. Ensinnäkin talvisotaan en joutunut, kun aikoinaan olin kutsunnassa hylätty edellä kertomani minulle nuorukaisena sattuneen sairastapauksen johdosta. Minut hylättiin, vaikka olinkin siitä hyvin tervehtynyt. Kaksi armeijan lääkäriä, nähdessään vatsallani kolme rumaa arpea, kysyivät: oletteko terve? Vastasin: kyllä olen. Kuitenkin sanoivat: teidät vapautetaan noiden arpien takia. Näin minusta tehtiin B-luokan mies. Sairaalassa 100 päivää pelasti päiviä 105 talvisodasta.

Kun vuonna 1935 syksyllä muutin Turkuun jatkoin opintojani kokopäiväisenä. Siihen aikaan voi käydä iltakouluakin , piirtämässä elävää mallia. Näin tein minäkin välillä, kun sain työpaikan ASA-radion työkaluosastolla. Sain Turun Taideyhdistyksen koulusta päästötodistuksen keväällä 1939. Kävin tämänkin jälkeen koululla joskus piirtelemässä. Syttyi talvisota. Työt ASA-radion tehtaalla jatkuivat Turun kovista vihollisen pommituksista huolimatta. Hälytyksiä ja pommituksia saatiin kokea, ihmishenkiä ja taloja menetettiin.

Kun talvisota oli päättynyt jouduin uudelleen kutsuntaan. Minusta tehtiin A1, siis aseelliseen palvelukseen kelpaava. Astuin palvelukseen 15.6.1940 ensin Mikkeliin polkupyöräprikaatiin, täältä rannikkotykistöön Rauman edustalle Kuuskajaskariin. Tämä oli välirauhan aikainen koulutus, josta pääsin siviiliin huhtikuun 18. päivänä 1941. Pääsin töihin jälleen ASA-radioon, missä tehtiin Suomen armeijalle kenttäradioita. Syttyi kesäsodaksi nimetty sota. Koska firmalla oli oli puolustuslaitoksen töitä, oli minullakin lykkäystä sotapalvelusta 21.7.1943 asti. Minut määrättiin Ahvenanmaalle Lke 76 sodan loppuun asti. Olin tykkimiehenä linnakkeella ja minut vapautettiin 14.11.1944.

Koska olen syntynyt tähän adventin aikaan otan tämän pakinani alun syntymästäni. En kuitenkaan mitään elämäkertaa tässä ala kertomaan , sillä eihän se ketään kiinnosta eikä minulle varattu aikakaan siihen riittäisi. Pakinani loppupuolella kerron Joulun ajasta nuoruuteni päivinä.

Äitini synnytti minut ollessaan 47-vuotias. Isäni oli paljon vanhempi. Ehkä olin toivottu. Kirkonkirjojen mukaan olen syntynyt 9.12.1910 Venäjän vallan aikana Pöytyällä. Tämäkin kylä, jossa nyt olemme on silloin kuulunut mainittuun pitäjään.

Olemme lähestymässä suuren Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Kaikille meille on tunnettua, että Betlehemin tähti johdatti itämaan tietäjät Jeesus-lapsen luo.

Max Wolf Hallein löysi komeetan valokuvaamastaan tähtitaivaan kuvasta 11.9.1909. Mutta vasta seuraavana vuonna 1910 Hallein komeetta oli komeasti näkyvissä eteläisiltä leveysasteilta. Ne, jotka vuonna 1910 näkivät upean pyrstötähden Suomessa eivät kuitenkaan nähneet Halleyta. Saman vuoden tammikuussa ilmestyi taivaalle suuri tammikuun komeetta 1910 I. Se oli poikkeuksellisen kirkas pyrstötähti, joka näkyi päivälläkin lähellä aurinkoa. Sillä oli parhaimmillaan tammikuun lopussa yli 40 asteen pituinen pyrstö. Halleyn komeetta alkoi näkyä paljain silmin vasta myöhemmin keväällä maalis-huhtikuun vaiheilla. Mutta loppukeväällä Suomessa yöt ovat kuitenkin niin valoisia, että Halleyn komeetta ei meiltä katsottuna ollut lainkaan huomiota herättävä näky.

Miksi tämän kerroin. Siksi, että olen mennyttä elämääni ajatellen tullut sellaiseen tulokseen, että olen syntynyt onnellisten tähtien alla, vaikka menetinkin äitini ennen kuin edes kunnolla iitä tunsin ja isäni ennen kuin pääsin ripelle. Olin silloin alle 15-vuotias.

Kansakoulun käytyäni vuonna 1925 aloin omalla työlläni elättämään itseäni. Palvelin lähes seitsemän vuotta samaa isäntäväkeä. Talossa ei ollut tytärtä, joten en palveluksestani voinut pyytää tytärtä vaimokseni. On pitänyt tyytyä elämään poikamiehenäkin rikasta ja suhteellisen laadukasta ja suuremmilta vastuksilta säästynyttä elämää.

Maatiloilla, silloin kun tulin työelämään, oli hevonen tärkeä vetojuhta. Talossa, jossa palvelin oli 4 hevosta ja lisäksi joskus jollakin tammalla ihastuttava varsakin. Silloin oli talven lumilla suuri merkitys varsinkin metsätöiden kannalta, sillä reellä puiden kuljetus oli paljon kätevämpää kuin pyörillä varustetulla ajoneuvolla.

Ennen kuin kerron lupaamastani Joulun ajasta, en voi olla kertomatta talon koiran ja hevosten ystävyyssuhteesta. Kun oltiin hevosilla liikkeellä metsällä ja pellolla, oli koira aina mukana. Mutta kun me esimerkiksi ilman hevosta kuljimme metsälle ei koira halunnut mukaan. Vielä eräs tuota koiran uskoa hevosta kohtaan kuvaava juttu. Siihen aikaan ajettiin myöskin heiniä Turkuun myytäväksi. Silloin oli nummenmäkeläisillä lehmiä. Kuormat tehtiin päivällä ja iltayöstä lähdettiin ajamaan kohti Turkua aamuksi aikaisin ennen kuin kaupungin väki aloitti työt. Kun matkaa sentään oli 30 kilometriä. Koiraa ei ollut opetettu kuormassa kyytiä ottamaan. Eikä se myöskään koskaan ollut kytkettynä. Se oli muuten saatava jäämään kotiin: panemalla ennen lähtöä ikään kuin arestiin. Mutta se vintiö oppi ajanmittaan iltasella kätkemään itsensä jonnekin ulos. Ei lähdön hetkellä näkynyt missään. Kerrankin huomattiin vasta Liedossa Mäkkylän ahteessa, että se ruskeaturkki pystykorva on mukana. No eihän sitä enää kotiin voinut hätyyttää. Aivan turhaa se olisi ollut. Ehkä monet teistä ovat arvanneetkin, että lähtöpaikka oli Karviaisten Iso-Mattila. No , siellä Turussa hauva ei eronnut hevosesta hetkeksikään. Oli kiinteästi hevosen kuonon lähellä hevosen syödessä heinää. Ehkä se piti hevosen hengityksestä. No, 60 kilometrin urakka nukutti ja piti hiljaisena ainakin puolitoista päivää tämän poloisen ruskeaturkin.

No lopultakin tullaan Jouluun. Aaton aattona oli jo ajettu karjanruokaa navetan ylisille. aattoaamuna aikaisin pimeän aikana alkoi tunnelma kohota, kun lähdettiin kauimmaiselta ladolta kahdella hevosella heiniä hakemaan. Laitettiin aisaan helisevä kello. Sehän loi tunnelmaa, kun ei yleensä työajossa tätä kelloa käytetty. Tähän ajoon ja työhön miesten työ aattona melkein jo päättyikin.. Tietenkin hevoset hoidettiin ja ruokittiin tavallista paremmin. Ihmisten kohdalla jouluaaton ateria ja siihen liittyvät tavat eivät ole oleellisesti muuttuneet, joten sivuutan ne. Joulukirkkoonkin mentiin tavallisesti kahdella hevosella, kulkuset tietysti ja reki, jota sanottiin kirkkoreeksi, vaikka sillä käytiin myös vieraisilla. Matkan varrella talojen ikkunoissa loistivat kynttilät. Kulkuset kilisivät. Se oli juhlaa se.

Itse Joulun jumalanpalvelus on minulle merkinnyt näihin päiviin saakka jotain sellaista, että ilman sitä ei Joulu Joululta tunnu.

Kiitos Teille ja Hyvää Joulua kaikille, kun olette jaksaneet kuunnella.