Topista kirjoitettua

Teksti: Anja-Karina Juusela
Kuvat: Eija Hartemaa
TK.n albumi 1/2001

Monipuolinen kuvantekijä

Seuramme seniorijäsen Toivo Anttila täytti 90 vuotta joulukuussa 2000. Menimme Eijan kanssa tapaamaan häntä tammikuussa 2001 Auran hoitokotiin, jossa hän oli kuntoutumassa. – Turhaan te tänne tulitte. Ei täältä tule mitään elämäkertaa. En minä kaikkea muista, totesi Toivo. –

Jutellessamme hän kuitenkin maalaili tarinoillaan yksityiskohtaista ajankuvaa eri vuosikymmeniltä.

Valokuvausta 1920-luvulta lähtien

Toivo tutustui valukuvaukseen jo 1920-luvulla, naapurissa asuvat veljekset Kalle ja Eino Järvinen harrastivat sitä. Kalle kuvasi ja laboratoriotyö kuului Einolle, joka oli Toivon rippikoulukaveri. Ensimmäisiä kuviaan Toivo kertoi ottaneensa vuonna 1929, jolloin Turussa vietettiin kaupungin 700-vuotisjuhlaa.

Järvisen pojilta hän osti ensimmäisen kameransa, jossa hän käytti 9×12 lasilevyjä. Aluksi vedokset olivat pinnakkaisia. Myöhemmin, kun kuvan tekeminen alkoi vahvassa mielessä, Toivo rakensi itse suurennuskoneen. – Kondensorin kanssa oikein, ja sillä sai tarkkoja kuvia. Siitä alkoi mun innokkaampi kausi .-

Vuonna 1952 valokuvauksesta tuli virallisesti ammatti, kun Toivo teki elinkeinoilmoituksen. Jo sitä ennen hän oli ottanut kuvia puoliammattimaisesti. Ympäristöä ja ihmisiä hän oli kuvannut mm. Ahvenanmaalle tekemällään kuvausmatkalla Väinö Rautavuoren kanssa. Sinne hän palasi useamman kerran kuvaamaan.

Muut kuvataiteen lajit kulkivat valokuvausammatin rinnalla, ja hän kuvasi sopivia kohteita myös motiiveiksi esim. puukaiverruksiin ja puupiirroksiin. Toivo selittää meille näiden tekniikoiden eroja. – Puupiirros tehdään pitkittäispuuhun ja leikataan pitkittäisviiva ja sitten työnnetään lastu pois. Puukaiverrus taas tehdään oikein kovaan puuhun ja päittäispuuhun. Siinä voidaan työkalu työntää mihin suuntaan hyvänsä. Puu on niin kovaa, että se tehdään metallityökaluilla. Minä olen tehnyt puukaiverruksia jopa omenapuusta.

Piirtämisen, maalaamisen ja grafiikan lisäksi Toivon kuvallisiin harrastuksiin kuului elokuvien, elokuvakäsikirjoitusten ja animaatioiden teko. Kun valokuvaus oli muuttunut ammatiksi, se oli osittain kadottanut harrastusluonteensa.

– Tein sitten ammatikseni sitä, ja silloin jäi se harrastelukuvaus vähän. Joskus sattui ammatin vuoksi tulemaan aika mukava muotokuva, niin osallistuin pöytäkilpailuun. Mutta sitä vähän boikotoitiin – sanottiin, että se on atelierissä otettu. – Ei mulla mitään oikeen atelieriä ollut, mutta asunnossa vähän siihen malliin valoja järjestelin. –

Kaksi ilon päivää ja julkkiksia

Kaksi suurinta ilon päivää mulla on ollut. Suurin ilon päivä oli se, kun pääsin piirustuskouluun 1933 syksyllä. Olin aika iäkäskin jo siihen kouluun, olis tarvinnut se kuusitoistavuotiaana jo aloittaa. Piirustuskoulu oli ollut Toivon haaveena jo rippikouluiästä asti.

Toinen ilon päivä oli eläkkeen saaminen. Enää ei tarvinnut kuvata erilaisia tilauksia, vaan voi tehdä kuvia vapaammin. Takana oli melkein 25 vuotta ammattikuvausta.

– Lapsikuvaus oli aiheista kaikkein mieluisinta. Hautajaisissa oli ikävä mennä häiritsemään ja vilkuttelemaan valoja semmoisessa tilaisuudessa. –

Toivo on vanginnut kuviinsa myös joitakin tunnettuja henkilöitä Ensimmäinen näistä oli jo nuoruusvuosina tehty piirros upseeri Valvesta. Mallinsa Toivo tapasi myöhemmin palvellessaan rannikkotykistössä Kuuskajaskarissa. Toivo oli vartiossa, kun Valve tuli käymään. – Valvella oli kolme leijonaa kauluksessa. Minä jouduin tekemään ilmoituksen hänelle. Ja se olikin mulle jollain tavalla sitten oikein kehumisen aihe. Valve oli kenraali myöhemmin. –

Koskipirtin omistaja Jäntti oli Toivon tuttava ja pyysi kerran häntä kuvaamaan Armi Kuuselan vierailua siellä.

– Kun tämän tiedon sain, minä sanoin itselleni: ”Älä vaan kenellekään auralaiselle mene kertomaan semmosta. Jos minä kerron, niin sinne lappaa kansaa mun tielleni niin paljon…” Ja minä sain rauhassa kuvata, kun en kertonut. Niitä oli oikein seurue siellä. Oli Armin siskokin miehensä kanssa, joka on orkesterinjohtaja, turkulainen, tunnettu. –

Toivo on kuvannut joitakin kuvia myös Jäntin kolmeen kirjaan. Niissä aiheena on museoesineet.

Valokuvien tekemisen Toivo joutui lopettamaan, kun kemikaalit aiheuttivat pahan ihottuman, vaikka yritti varoa ja käyttää pinsettejä. Sen jälkeen vedokset oli teetettävä muilla.

”Enää en halua korostaa”

Katselemme Frederik Hafrènin kirjoittamaa koko sivun artikkelia Toivon taiteesta. Se julkaistiin Auranmaan Viikkolehdessä 12.1.2001, ja se esittelee etupäässä grafiikkaa. Aiheen taustalla on joulukuussa 2000 järjestetty 90-vuotisnäyttely Turun ent. lääninhallituksen virastotalossa. Toivo sanoo, ettei ole antanut lupaa artikkeliin – se on Jaakko Huhtasen järjestämä. – Kyllä se hyvä analysointi on, mutta jiukan se mestaruus-sana on yliampuva. Vanhemmiten rupee naurattamaan noi nuoruuden hassuttelut. Kyll sillon rupes nousemaan päähän oikein. Minä voin tunnustaa sen. Mutta en minä enää halua korostaa.

Artikkeli on otsikoitu Mestarin näyttely ja mestari-sana löytyy tekstistä puolentusinaa kertaa. Lehdessä esitelty grafiikkatyö Talvisota vuodelta1980 on tehty valokuvan pohjalta. Aiheena on talvinen maisema. – Kuva oli pöytäkilpailussakin, mutta en minä tällä kuvalla mitään silloin pärjännyt. Mutta Talvenheimo sanoi, että jos tää kilpailu olisi Helsingissä , niin tämä kuva voittaisi siellä. Sielä oli semmonen kausi, että tommoset talviaiheiset kuvat pärjäsivät aina kilpailussa, ja siitä tuli semmoinen huhu, että Helsingin valokuvaajilla on jääkausi. –

Hafrèn kuvaa Toivoa syvälliseksi taiteilijaksi, joka ei ole itseään korostanut. Rembrantmaisessa omakuvassaan vuodelta 1990 Toivo kuitenkin hänen tulkintansa mukaan tunnustaa kuvallisesti oman arvonsa taiteilijana.

Terveyttä Toivolle

Iltapäivä Toivon luona oli mielenkiintoinen kokemus. Tapasimme huumorintajuisen ja nauravan kerhomme seniorijäsenen, joka on vuosikymmenien aikana kerännyt paljon kokemuksia ja säilyttänyt kaiken keskellä persoonallisuutensa. Kuvia Toivolta syntyy edelleen ja hän kertoo myös hankkineensa digitaalisen elokuvakameran. Joku harrastus on sentään jäänyt taakse. – Nyt päätin syksyllä, että en enää aja polkupyörällä. Mulle voi käydä kalpaten, jos kaadun. Ei mulla ole kypärääkään. –

Kotona odottaa kuitenkin n. 120×200 cm:n kokoinen öljyvärityö, jossa yhdistyy fantasia ja todellisuus. Kuvan aiheena on Aurajoen alkuvuosien maisemat ja yksityiskohtana siinä on mm. valokuvan pohjalta maalattu taivaalla lentävä lokki. Syksyinen sairaalareissu keskeytti maalaustyön.

Toivomme. että Toivo toipuisi ja pääsisi taas kotiinsa maalaamaan, sillä kuvien tekeminen tuntuu olevan hänen elämänsä tärkeä sisältö.

Toivo Anttila.

Toivo Anttilan omakuva.

Kettu.

Tämä Toivo Anttilan grafiikkatyö on pieni kooltaan mutta suuri sanomaltaan. Se vahvistaa mestarillisesti niin tämän niukan tekniikan mahtavat mahdollisuudet kuin Anttilan ihailtavat kyvyt kertoa pelkistäen asiansa. Ketun ilme ja ilmiasu kirvoittavat katsojasta ehdan empatian. (Kuvatekstit Kari Nummila)

Kameralla ja piirtimellä

Auralainen Toivo Johannes Anttila oli syntynyt 9.12.1910 Pöytyällä ja kuoli 3.9.2001. Kyllä Toivo Anttila on ikänsä Aurassa asunut. Auran kunta on maamme itsenäisyyden ajan ikäinen. Toivo Anttila syntyi Venäjän vallan aikana, jolloin nykyinen Aura oli vielä Pöytyän suurpitäjää. Toivo Johannes Anttila eli vaihtelevan nuoruuden. Hän kävi kansakoulun ja aloitti itsenäistymisen renkipoikana. Vuonna 1933 hän päätyi ajatuksissaan siihen, että renkipojan elämä sellaisenaan ei inspiroinut. Hän haki Turun Taideyhdistyksen Piirustuskouluun oppilaaksi. Opiskelukustannuksia ja elämäänsä ylläpitääkseen Toivo toimi viilarina. Taatakseen toimeentulonsa, hän piti opiskelusta eräänlaisen sapattivuoden. Vuonna 1935 hän meni uudelleen Piirustuskouluun ja sai päästötodistuksen. Tähän päästäkseen hän oli työskennellyt sapattivuotensa nahkatehtaalla.

Taiteilijamatrikkeli, jossa on Topin nuoruudenkuva, kertoo seuraavaa. -Toivo Anttila on käynyt Turun Taideyhdistyksen Piirustuskoulun. Hän on asetelma-, henkilö-, maisema-, sisäkuvamaalari sekä graafikko (etsaus). Teoksia ensi kerran Turussa 1936. Osallistunut suomalaisen grafiikan näyttelyyn Lontoossa 1938. Osallistunut näyttelyyn myös Oslossa. Ragnar Unger toimi Topin opiskeluaikana Turun Taideyhdistyksen Piirustuskoulun rehtorina. Häneltä Topi kertoo saaneensa paljon vaikutteita. Muina opettajina olivat Theodor Schalin, taidegraafikko Anders Holmqvist ja häntä seurannut Harry Henriksson. Henriksson oli Topin mukaan hyvä neuvomaan, vaikka välillä kieli tuottikin ongelmia. Henrikssonin äidinkieli oli ruotsi. 30-luvulla Turussa oli vain yksi varteenotettava näyttelypaikka. Se oli Turun Taidemuseo. Ensimmäinen galleria, Irmelin, tuli vasta sotien jälkeen.
Toivo Anttila ajatteli, että maalaustaiteella ei elä, mutta sitä voi harrastaa. Siispä hän meni Asa-radioon töihin taideopinnot päätettyään. Sodan vuodet tulivat väliin ja sekoittivat Topinkin elämänkeitosta, kuten monen muunkin tuohon aikaan. Tuo aika näkyy joissakin Toivo Anttilan grafiikantuotteissa hyvinkin voimakkaana.

Sodan jälkeen Toivo Anttila meni vielä Asa-radioon töihin, mutta hän otti aina pieniä pausseja töistä ja kokeili maalaushommia. Lopulta hän päätti pitää oman näyttelyn. Näyttelykaverikseen hän pyysi Rauno Lammelan, jonka kanssa hän piti yhteisnäyttelyn myös niinkin myöhään kuin 1986. Nyt oli kuitenkin vuosi 1948. Näin kertovat tuosta 1948 näyttelystä senaikaiset lehtiarvostelut.
-Irmelin-taidehallissa avattiin sunnuntaina auralaisen Toivo Anttilan ja turkulaisen Rauno Lammelan maalausten näyttely. Näyttelyssä on 26 Anttilan ja 17 Lammelan työtä. Yleisvaikutelma näyttelystä on myönteinen. Toivo Anttilan töissä on väriä ja elämää. Tosin niissä ei vielä ole kaikkia kypsän taiteen tunnuksia, mutta ne osoittavat, että Anttilasta saadaan vielä tulevaisuudessa kuulla paljon.
Eräs kriitikko kirjoitti, että Toivo Anttilan teoksissa on osaltaan primitiivinen leima ja sellaisenaan se varmasti läheltä kuvastaa myös tekijän oleellista panosta. Hänen väreissään on voimakkaita väritehostuksia, osaksi rajujenkin vastakohtien vuorottelua. Kritiikki vuoden 1948 näyttelystä kertoo, että Anttilalla on vahva tulevaisuus maalarina.

Samana vuonna Toivo Anttila osallistui Aurassa meijeritalossa Auran seurakunnan partiolippukuntien kannatusyhdistyksen järjestämään ”Auran kotien taidetta”-näyttelyyn. Kunnallinen Viikkolehti kirjoitti, että näyttely oli harvinainen maaseutuoloissa ja ensimmäinen laatuaan ainakin näillä seuduilla. Näyttelyn avauksen suoritti maisteri Osmo Vuoristo. Näyttelyn esitti taiteilija K. Rautiainen. Esillä oli 122 teosta 73 eri taiteilijalta. Oli E. Muukka, A. Uotila, A. Heickell, I. Ruokokoski, V. Soldan-Brofeldt, V. Vesterholm y.m. Näyttelyn veistoskokoelmasta erottuivat Wäinö Aaltonen, Y. Liipola, J. Mäntynen ja J. Takanen. Tämän näyttelyn yhteydessä oli Toivo Anttilan oma näyttely. Myytävien Topin töiden tuloista 25 % meni Auran partiomajan hyväksi. Lisäksi Topin 3 työtä arvottiin yleisön kesken. Näyttelykokonaisuus oli menestys.

Näin alkoi Toivo Anttilan taiteilijataival. Hän maalasi, mutta maalaaminen tahtoi kuitenkin jäädä sivuseikaksi. Hän hankki pääasiallisen elantonsa työskentelemällä eri tuotantolaitoksissa. Oskari Tuomi, Raision Vehnä ja Jousi olivat hänen jokapäiväisen toimeentulonsa tukipilareita. Toisesta harrastuksesta kasvoi kuitenkin hänen varsinainen ammattinsa. Valokuvaus. Hänellä oli kamera jo rippikouluikäisenä. Hän seurasi muiden kuvaajien tuotantoa eikä oikein pitänyt näkemästään. Vähitellen tuli tiedoksi, että Toivo Anttila ottaa laadukkaita kuvia ja tilauksia kuvauksiin alkoi tulla. Kuvaajaksi ajautuminen tapahtui vähitellen. Tässä ammatissa hän toimi noin 25 vuotta. Hän luuli jäävänsä vapaampaan ammattiin valokuvaajaksi, jossa voi samalla harrastaa grafiikkaa. Hän sanoo erehtyneensä.

Anttila otti lehtikuvia. Kulki papin mukana kuvaamassa häitä, hautajaisia ja rippijuhlia. Hautajaisten kuvaamisen hän koki raskaana. Hän päätti siirtyä pelkästään graafikoksi ja maalariksi, kun eläkeikä koittaa. On alueemme onni, että Toivo Anttila on toiminut kuvaajana noinkin pitkän ajan. Toivo kuvasi kaikkea, ei ainoastaan juhlahetkiä. Hänen kameransa on tallentanut ainutlaatuisen ja arvokkaan osan tämän alueen historiaa. Kaitafilmille hän on tallentanut Kyrön raveja, mäki- ja hiihtokilpailuja y.m.
Kaitafilmistä. Hän totesi kerran, että kaitafilmaus voisi olla kiinnostava taiteenlaji. Niinpä ollessaan Turun Kameroiden yhdistyksen kokouksessa hän kuuli, että on perusteilla kerho nimeltä Kaitaelokuvaajat. Tämä tapahtui vuonna 1954. Hänestä tuli Turun Kaitaelokuvaajien perustajajäsen. Toivo Anttila antautui uudelle harrastukselleen. Tämä harrastus on kantanut hedelmää. Topin kaitaelokuva ”Lastuja” tuli toiseksi Turun ja Tampereen kaitafilmaajien kilpailussa. Yksi esimerkki Topin taidoista. Hänen monissa kaitafilmeissään on hänen omaa tuotantoaa mukana, esim veistoksia. Hänen kuvauksensa on tiivistä ja siinä on aimo annos huumoria ja yllätyksellisyyttä. Toivo Anttila on kaikkinensa käsistään taitava. Omalla sorvillaan hän on valmistanut lukuisat työssään tarvittavat metalliosat.

Vuosikymmenien koetut kuva-aiheet ovat olleet Toivo Anttilan kuvataiteen ehtymätön aarreaitta. Niistä hän on tehnyt omannäköisiään ja tuntemuksellisiaan grafiikkaa ja maalauksia. Tämän lisäksi myös veistoksia. Aikoinaan hän teki enimmäkseen metalligrafiikkaa ja siinä sivussa jonkin verran öljyväritöitä. Myöhemmin, eläkkeelle siirryttyään, Anttila on keskittynyt puupiirroksiin, linotekniikkaan ja kuparikaiverrukseen. Luonto ja eläimet ovat tärkeällä sijalla hänen kokonaistuotannostaan.
70-vuotisnäyttelyn Toivo Anttila piti Auran kunnantalossa, 80-vuotisnäyttely hänellä oli Kolmessa Kolikossa Riihikoskella. 85-vuotisnäyttely oli Brahen Galleriassa Turussa. Galleristi Jaakko Huhtanen on ollut Anttilan taiteen arvostaja jo kauan. Hän keräsi Anttilan töitä näyttelyyn, taiteilijan täyttäessä 90 vuotta.

Yhteisnäyttelyiden lisäksi Toivo Anttila, Topi, on järjestänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä. Hänen tuotantoaan on eri yhteiskunnallisten laitosten kokoelmissa. Myös kuvataidetta tallentavissa alan kokoelmissa. Yksityiskotien seinillä Toivo Anttilan taide on aina ollut arvopaikalla. Hänen töissään on läheisyyttä, persoonallisuutta, ”Toivomaisuutta”, josta on aina pidetty. Lisäksi vankkaa ammattitaitoa.

Tauno Tauriainen

Auranmaan Viikkolehti
12.01.2001
Frederik Hafrén

Mestarin näyttely

Toistakymmentä vuotta sitten tutustuin turkulaisessa Brahen galleriassa auralaisen Toivo Anttilan teoksiin. Hämmästelin niiden korkeaa tasoa. Hankin kotiini muutamia hänen töitään.

Vuotta paria myöhemmin oli gallerian pitäjä, taidekauppias Jaakko Huhtanen onnistunut hankkimaan minulle Anttilan nuoruudentyön ”Valimon piha” vuodelta 1942.

Kuulin Huhtaselta sittemmin Anttilan jo monta vuotta etukäteen varanneen koko gallerian 90-vuotisnäyttelylleen. Mutta 1990-luvun alun syvä lama selätti valitettavasti jopa sitkeän Brahen gallerian.

Olinkin siksi todella ilahtunut, kun joulunaluspäivinä Auraan palattuani sain tietää Huhtasen kaikesta huolimatta onnistuneen järjestämään Toivo Anttilan näyttelyn Turkuun ja peräti entiseen lääninhallituksen virastotaloon. Ikäänkuin ”läänintaiteilijaksi”, näin jälkikäteen. 1970-luvulla kun läänintaitelijalaitos syntyi Anttila- silloin yli 65-vuotiaana- oli viranhaltijaksi jo liian vanha. Eikä hän koskaan ole ollut itsensä myyntimies, mutta sitäkin syvällisempi taiteilija. Katselmus oli suppeahko, mutta esillä olivat onneksi Anttilan Topin parhaat työt.

Vaikka Anttila lieneekin tuttu useimmille auranmaalaisille, saattaisi muutamien hänen keskeisten töittensä esittely olla paikallaan, koska näyttely ajoittui useimpien joulukiireiden alle. Vaikka Toivo Anttilalla on useita erinomaisia öljymaalauksia, haluaisin kuitenkin katsauksessani keskittyä hänen grafiikkaansa , jossa hän yltää valtakunnalliselle mestaritasolle.

Pöytyällä 9.12.1910 syntyneen Toivo Anttilan taiteellinen toiminta on jakautunut kolmeen keskenään hyvin erilaiseen jaksoon: Nuoruuden urotyöt 1930 – n. 1950, Miehuuden aika 1950 – n. 1980 ja Mestarin kausi 1980-200?.

Toivo Anttilan nuoruuden suurin urotyö oli eittämättä taidekouluun hakeutuminen ja hänen sitkeä taistelunsa opiskelunsa rahoittamiseksi Turun piirustuskoulussa 1933-37. Vastuksensa voittaen hänestä tuli hyvä taiteilija ja tekniikkansa perinpohjin osaava taidegraafikko.

”Valimon piha” vuodelta 1942 on hyvä esimerkki nuoruuden kaudelta. Herkkä, etten sanoisi vieno talvikuva turkulaisen metallivalimon pihalta, jossa ehken itsekin on metallimiesvuosinaan työskennellyt. Tarkoin valitut ja yllättävän vähälukuiset yksityiskohdat (piipun harukset, talja, tynnyri ja aita) luovat vaikutelman hyvinkin tarkasta kuvasta.

Kuvan kaksi eri pihapiiriä – valimon vähän tarkempi piha ja aidantakaisen naapurin täysin jäsentämätön – on oivallisesti erotettu toisistaan aidalla. Tiilimuuri yläosan piikkilankoineen vetää reviirin rajan juuri tähän.

Miehuutensa vuosina Anttila keskittyi valokuvaukseen, josta tuli peräti ammatti. Vapaamman taiteellisen ilmaisun kanavaksi valikoitui kaitafilmaus. Sillä saralla hän oli aktivisti aivan viime vuosiin..

Olen useista lähteistä kuullut monien hänen ottamiensa valokuvien olevan huippuluokkaa. Niistä varmaan kannattaisi tehdä tarkempi kartoitus.

Valokuvaajana ja filmaajana Anttilan myötäsyntyinen ja taidekoulussa kouliintunut silmä on entisestään harjaantunut näkemään kuvan oleellisen sisällön. Ja rajaamaan vain oleellisen kuvaan.

Toivo Anttilan taiteilijaelämän kolmas erä alkaa hänen jäätyä arkityöstään eläkkeelle. Vihdoinkin oli aikaa taiteen tekemiselle. Tasaisen varmasti hän nousee graafikkona todelliseen mestariluokkaan. Väitteen todistamiseksi haluaisin ehdottaa muutaman Anttilan myöhäiskauden työn lähempää tarkastelua.

”Talvisota” vuodelta 1980 on monille entuudestaan tuttu: sodan kumina on juuri vaiennut, rintama on notkahtanut, mutta se piti. Rajan ja rintaman vertauskuva – piikkilanka – ei katkennut. Yhä se erottaa meidät vihollisesta ja siitä on samalla tullut sodan mitta: kolme lankaa = kolme kuukautta, 105 piikkiä = sodan 105 päivää. Vedoksen sinisävyt hohkavat talvisodan pakkasia. Kuvan eräänlainen tyhjyys välittää mielikuvan kovien rauhanehtojen lamaannuksesta.

Vuoden 1987 ”Lampola” on oiva osoitus Anttilan taidosta jäsentää kuvapinta niin, että hänen viestinsä välittyy katsojalle. Ikuisella maan kamaralla, karu ja kivinen luonto juuri puhkeaa kesään ja siten takaa elannon yksin jääneelle karitsalle. Lampolan katedraalimaisen ylvään päädyn pystylaudoitus yrittää toisiinsa tukien pysyä pystyssä, vaikka katto jo näyttää antaneen periksi olemassaolon kiertokululle. Karitsa, uudestisyntymisen symboli, uuden ajan ja menneen ajan risteyskohdassa on samalla itse risteyskohta.

”Omankuva” vuodelta 1990 on kooltaan aika pieni (12.5 x 12,5 cm), mutta taideteoksena sitäkin suurempi. Kuvasta sinua katsoo paljolti elämää nähnyt ja oman itsensä kanssa tasapainoon tullut taiteilija. Ylväästi vaan ei koppavasti, jotenkin vähän Rembrandtin tapaan. Siinä Anttila ikään kuin vihdoinkin myöntää itselleen olevansa suuri graafikko. Tätä asemaa hän näyttää vuosikymmenien ajan vierastaneen, koska – oman kertomansa mukaan – ei koko ikäänsä ole ollut kokopäiväinen ammattitaiteilija.

”Rakastavaiset” ja ”Lepohetki” muodostavat mielenkiintoisen kuvaparin, joita vertailemalla voimme yrittää tarkastella taidegraafikko Toivo Anttilan ilmaisuvoimaa ja käden taitoja. Molemmat vedokset ovat saman kokoiset ja samalta vuodelta 1991. Molemmissa on mestarin työn jälki. Molemmissa on ihmisiä, joita Anttilan töissä esiintyy hyvin harvoin. Yhteistä ovat myöskin meri, taivas ja horisontti sekä kuvien tiukka henkinen jännite.

Tarkemmin katsottaessa huomaa kuitenkin pian, että ”Lepohetkessä” meren rantaniityllä ikään kuin lepäilevä valokuvaaja ei rentoudu, vaan hän jännittää. Ehkä miettii kiivaasti: ”Mitä kuvaisin? Kedon kukkia? Merta vai taivaan pilviä?”. Kiire painaa päälle: kuvat on otettava pian. Aurinko kyllä vielä paistaa, mutta uloimpien saarten muodostaman horisontin takaa nouseva uhkaava pilvirintama peittää jo lähes koko taivaan. Aalloilla auringon kimalluksia vaiko jo vaahtopäitä. Kuvassa on monia yksityiskohtia, mutta yksikään niistä ei ole mukana turhanpäiten, jokainen kukka ja kimallus ovat tarkoin harkiten paikkaansa kaiverrettu. Lepäävä valokuvaaja ehkä onkin temppelin harjalla itsensä kanssa taisteleva yksinäinen sielu.

”Rakastavaiset” puolestaan on mestarillisesti äärimmilleen pelkistetty. Taivas on tasaisen harmaa kenttä, ei pilven pilveä. Meri taas on pelkkä musta pinta, jossa aalloista ei häivääkään. Horisontti on näiden pintojen raja.

Kuvan jännite onkin taitavasti rakennettu naisen ja miehen välille, silmästä silmään. Heissä on koko maailmankaikkeuden ydin. Siksi millään muulla ei enää ole mitään merkitystä. Vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä. sille käännetään selät. Sielujen sitoutuminen on totisinta totta. Tässä ei haihatella, ei tanssahdella saati pussailla ja halailla. Ei edes lonkeropulloja tarvita. Istutaan vakaasti, jalat tukevasti laivan kannelle ja rakennetaan yhteistä tulevaisuutta. Ollaan niin tosissaan. Laivan reelinki on raja-aitana: tässä ja nyt olemme me, tuolla jossain ulapalla on huominen, mutta huomisesta emme välitä. Ei tarvitse, koska meillä on toisemme.

Kuvaan on kelvannut vain oleellisin : kahdeksan laivatuolin jalkaa, neljä jalkaa sukkineen, kaksi kehoa vaatteineen ja yksi sielujen yhteys. Täydellinen mestariteos.

Toivon todella, että parhaat työt löytäisivät oikeutetun paikkansa Turun taidemuseossa ja Helsingin Ateneumissa. Kaikkein eniten tietysti toivon Anttilan itsensä parantuvan ja voimistuvan vielä uusien mestaritöiden tekoon.

Veteraanin grafiikkaa

Galleria Nefret (valtion virastotalo, Itsenäisyydenaukio 2) on koonnut näytteille auralaisen Toivo Anttilan 90-vuotispäivän kunniaksi (9. 12.) veteraanin teoksia.

Nefretin uusissa tiloissa kellarikerroksessa sijaitsee paitsi kehystämö myös pieni näyttelyhuone, johon nyt on ripustettu nähtäväksi parikymmentä Anttilan puupiirrosta ja yksi puuveistos.

Lehtijuttuja valokuvaaja Anttilasta:
Lehti: Fotofoto julkaisija Oy Foto Ab
N:o 3/1969 toimittaja: Terttu Harju

Ensin harrastus - sitten ammatti

Joskus on täytynyt pullaakin syödä, laukaisee sanavalmis valokuvaaja Toivo Anttila, kun häneltä tiedustellaan miten maaseudulla toimiva kuvaaja saa leipänsä. Mutta maaltahan leipä on kotoisin, joten miksi sitä ei riittäisi pala valokuvaajallekin.

Maaseutukuvaajan työ on monessa suhteessa toisenlaista kuin kaupungissa toimivan ammattitoverin. Voidaan ehkä sanoa, että maalla vaaditaan kuvaajalta enemmän ja vielä, että maalla työskentelevän valokuvaajan on oltava monipuolinen mies. Valokuvaaja on yleensä paikkakuntansa jokapaikanmies; hänen työstään kolmannes on muotokuvausta ja kaksi kolmannesta muuta: teollisuus-, rakennus-, mainos- tai maisemakuvausta.

Valokuvaaja Toivo Anttila on syntyisin Aurasta, jossa hän on hoitanut asukkaiden kuvatarpeita parikymmentä vuotta.

Porat ja viilat siveltimeen…

Valokuvaus oli aluksi harrastus, mutta kun siitä vähitellen tuli ammatti, niin piti ottaa kaitafilmaus harrastukseksi. Näin miehestä tuli valokuvaaja. Tätä ennen hän oli viilari ja kävi työnsä ohessa Turun Taideyhdistyksen Piirustuskoulun. – Suunnittelin aluksi, että maalailen välillä, mutta en ole paljon ehtinyt sivellintä käyttää. Tosin ennen valokuvaajan ammattiin ryhtymistäni olin muutaman kuukauden taiteilijana ja minulla oli erään toverin kanssa näyttelykin. Piirtämistä olen harrastanut siitä asti, kun kynä alkoi pysyä kädessä, mutta valokuvaamisen aloitin vasta rippikoulusta päästyäni.

sivellin kameraan

– Sodan aikana olin Turun kirjoissa ja sodassa olin ilman kameraa. Sodasta jäi paljon kuvia ottamatta, aiheita olisi riittänyt. Sitten sodan jälkeen muutin takaisin Auraan ja kävin kuusi vuotta Turussa viilarina ennen kuin ryhdyin valokuvaajaksi. Valokuvaustarvikkeista oli sodan päätyttyä vielä pitkän aikaa pula ja tämä viivytti jonkin verran ryhtymistä uuteen ammattiin. Turun kaudellani liityin kameraseuraan ja myöhemmin olin perustamassa Turun Kaitafilmaajia. Ensimmäisen kaitafilmini tein silloin, kun tähän kotipitäjääni tuotiin ensimmäiset leikkuupuimurit . Vuotta en muista, mutta aiheen muistan. Kaitafilmeilläni olen osallistunut joihinkin seurani kilpailuihin ja palkintojakin olen niistä saanut. Yhteensä olen filmannut viitisenkymmentä elokuvaa. Nyt minulla on suunnitteilla leikefilmin valmistaminen. Saapa nähdä milloin saan sen toteutetuksi. –

Valokuvauksen lomassa valokuvaaja Anttila tekee monenlaisia muita hommia, joilla ei paljon liene tekemistä valokuvaamisen kanssa. Hän on valmistanut erilaisia koneenosia autosta ompelukoneeseen. Kuvauksissa tarvittavia lisävälineitä hän on suunnitellut ja tehnyt itse. Hän on läheinen luonnonystävä ja niinpä hänen ikkunalaudallaan käyvät linnut aivan erikoisella laudallaan aterioimassa. Tästä on molemminpuolinen hyöty: linnut saavat ruokansa ja kuvaaja aiheita. Ja jos salamavalolaitteen akku ei toimi laitteessa virheettömästi, saa se palvella vaikkapa polkupyörän valaisimessa. Maalausvälineitään valokuvaaja Anttila käyttää nykyään lähinnä liikekilpien maalaamiseen Sitten häneltä riittää vielä aikaa ja tarmoa retkeillä sotaveteraanien kanssa, vaikka hän ei omien sanojensa mukaan pidäkään itseään veteraanina. –Olenpa vaan ollut joukon mukana ja tehnyt retkistä elokuvia. –

Valokuvaaja Anttila on kotikuntansa hahmo, jonka miltei jokainen tuntee, ja joka puolestaan tuntee lähes kaikki. Tuskin on paikkakunnalla ja naapuripitäjässäkään rippikoulunsa käynyttä tai avioliiton solminutta, jonka albumissa ei olisi valokuvaaja Anttilan ottamaa kuvaa merkkitapahtumasta. Kaitafilmausharrastuksestaan hän on paljon omistanut kotipitäjälleen. Hän on kuvannut paikkakunnan merkkitapahtumia ja niistä hänellä on aikamoinen ja monipuolinen aineisto.

Kuva 1: Valokuvaaja Anttila kokeilee valmistamaansa kaitafilmin äänityslaitetta. Ääninauhalle hän on tallettanut kevätmetsän visertäjien ääntä, jonka Anttila oli saanut nauhalle myös omatekoisella lasikuidusta valmistetulla parabloidisella peilillä.

Kuva 2: Turun Kaitafilmaajat jakoi vuonna 1968 yhdeksännen ”Kaitavillen” valokuvaaja Anttilalle, yhdelle perustajajäsenistään. ”Kaitaville” ojennettiin Anttilalle Suomen Kaitaelokuvaajien Liiton vuosikokouksessa.

Kuva 3: Valokuvalaboratoriossa Anttilalla oli niinikään näkyvissä oman käden jälki. Hän on valmistanut itse mm. kehityskulhot, jotka kestivät mukisematta miehen painon.

Kuva 4: ”Huonekärpänen” on kuvattu 35 mm:n kaitafilmikameran teleobjektiivilla, joka on yhdistetty Linhof-kameran runkoon. Kuva oli jäädä ottamatta, koska valokuvaaja Anttila ei löytänyt huonekärpästä. Tämä kärpänen piti hakea ulkoa. Kärpäselle annettiin kuolettava eetteriannos ja sen jalat piti pinsetein asettaa niin, että kärpänen näyttäisi elävältä. Tämän kärpäsen edeltäjä lähti pakoon ennen kuin se ehdittiin kuvata.

Kuva 5: Tällä kuvalla ei ole nimeä. Kuva on ollut eräässä tilaisuudessa, jossa sille keksittiin nimi. Valokuvaaja Anttila kertoi, että nimi oli hyvin sopiva, mutta se on unohtunut.

Kuva 6: ”Kansalainen” oli mies, jolla oli Turun ja Porin läänin toinen auto. Se ensimmäinen auto oli läänin oli maaherralla.

Kuva 7: Maaseudulla toimivan valokuvaajan työstä noin kaksi kolmasosaa on ulkokuvausta ja yksi kolmannes koti-, passi- ja muotokuvausta.

Sunnuntaina helmikuun 8 päivänä 1948, Turun Sanomat

Taidenäyttely Irmelinissä - Anttilan ja Lammelan teoksia

Viime sunnuntaina avattiin Irmelinin taidehallissa kahden nuoren maalaajan, nimittäin Toivo Anttilan ja Rauno Lammelan yhteinen maalausten näyttely, jossa on 43 teosta. Heillä on yhteisiä harrastuksia, vaikkakin he maalaajaluonteeltaan ovat kumpikin kokonaan eri tyyppiä, mikä ilmenee jo maalaamisen tavassakin, mutta ennen kaikkea suhteessa väriin.

Rauno Lammela on hillitty maalari, jonka sivellin luonnehtii muotoja pehmeästi. Värit sävyttyvät kauniin yhtenäisellä tavalla ainakin, milloin maalaaja on parhaassa vireessään. On miellyttävää tarkkailla ennen kaikkea sitä, että hän johdonmukaisesti pyrkii väripintojen herkkyyteen ja pehmeyteen itse värien keskinäisissä suhteissa. Muotoilu on silti raikasta.

Kun tarkastellaan hänen maalaustaan n:o 1, jonka nimi on ”Kesäilta”, saadaan tutustua hänen parhaisiin puoliinsa maalaajana. Se yhtenäinen, kauniisti jäsennelty ja hienosti sävytetty luoma, joka lupaa tosiaan hyvää ja osoittaa puolestaan, että Lammela on tietoinen omasta maalaajaluonteestaan ja pyrki nyt jo sitä määrätietoisesti ilmentämään. Intiimiä rauhallisuutta ja paikoin jopa hempeyttäkin ilmenee asetelmissa, joissa runollinen tunne hienosti heijastuu. Tätä oman persoonallisuutensa ”löytöä” hänen on syytä vaalia ja kehittää.

Nro 11 ”Lehtokuja” on kauniisti jäsennelty ja sen taustavärit ovat pidättyvän vaimeita, mutta silti eloisia. Etualan raskas ja pelkistetympi vihreä hieman häiritsee yleisvaikutelmaa. Nro 2, ”Kivikkoa” on jäsentelyltään luonteva ja ehyt. Taivaan vahva sininen olisi vain tarvinnut vastakohdakseen etualalle tukevampia ja lämpöisempiä väriarvoja. Lammelan ryhmä tässä näyttelyssä edustaa hyvää lupausta ja herättää vakaata mielenkiintoa.

Toivo Anttilan tuotannossa on osaltaan primitiivinen leima ja sellaisenaan se varmaan läheltä kuvastaa myös tekijän oleellisinta panosta. Mutta toisaalta hän pyrkii voimakkaisiin väritehostuksiin, osaksi rajujenkin vastakohtien vuorotteluun. Tämä pyrkimys yhtyneenä määrättyyn koristeellisen hahmottelun kokonaisuuteen ilmaisee tämän maalaajan pyrkimysten suunnan. On ilmeistä, että hän on hitaasti kehittyvä luonne ja hänestä saattaa odottaa hyvää tekijää, kunhan käsitteet oikein selkenevät ja umpimähkäisyys tulee torjutuksi. Hänen väriensä pääpanoksia ovat keltainen, punainen, sininen ja vihreä, jotka esiintyvät verraten pelkkinä sävyiltään, joskin ylimenot niiden suhteita lientävät. Yhtenäisyyden kannalta olisi toivottavaa, että hän värien soinnulliseen suhditukseen kiinnittäisi tarkkaavaista huomiota.

”Ohrassa olijat” ilmaisee hänen pyrkimyksensä maalaukselliselta kannalta selvimpänä. Se on johdonmukaisesti jäsennelty, joskin yksityiskohdissaan vielä ylimalkainen. Etäältä katsoen toteaa sen väritehon sattuvan voiman. Mutta ”Vanhoja aittoja” niminen maalaus on ehkä sittenkin lähinnä sitä, millä tiellä Anttila tulee löytämään kutsumuksensa. Se on primitiivinen ja sellaisenaan siinä on jotain poikkeuksellisen erikoista, syvällisyyttä ja henkeä, joka ei ehkä riipu maalauksellisista seikoista niinkään paljon kuin siitä tunteesta, joka on tekijää sisäisesti innoittanut.

Kukka-asetelmissa vastakohtien tehostus ja niiden vilkas vuorottelu puolestaan ilmaisee tekijän värillisiä pyrkimyksiä ehkä parhaiten. Niissä ja ”Pulloja” asetelmassa on välittömyyttä ja eloisaa tunnearvojen leikkiä, joka osoittaa, ettei tämä maalaaja missään nimessä ole maalauksellisesti mikään yksitoikkoinen. Mutta epäilemättä olisi hänelle eduksi, jos hän yleensä hallitsevammin pitäisi huolta yleisvaikutelman yhtenäisyydestä. Sen huomaa , kun katselee nroa 23, jonka nimi on ”Kalliorinne” ja jossa keväistä aihetta on värien kannalta yhtenäisesti käsitelty. Jos taasen tarkastellaan voimakashehkuista ja lämminuhoista ”Syksyä” on taivaan sinisen ja violetin väripinnan eritasoisuus häiritsevä tekijä ja sekin, ettei tausta oikein suhdistu etualan värisävyihin.

Näyttely on avoinna arkipäivinä klo 11.15-16 ja pyhäpäivinä klo 12-16.

P –o.